Juhani Laulajainen
2005-09-25 07:02:19 UTC
MURHASUUTARI
Reinilän taloon Ypäjällä tuli suutari pyytämään yösijaa. Oli jo myöhä ilta.
Se oli semmoinen kiertävä mies, niitä ei enää näy. "Se on nyt sillä tavalla,
että taloon ei mahdu", sanoi isäntä, "mutta jos aitassa nukut, niin sinne
sopii. Mutta siellä on vainaja." Talon renki oli näet päivällä kuollut
halvaukseen. Heinänteolta ei ruumista ollut ehditty haudata.
"Minä olen pelkäämätön mies, kyllä mulle sopii nukkua vaikka kummitusten
keskellä", suutari sanoi. Kehui sanoneensa yhdellekin haltijalle, nuorelle
naiselle, joka oli kammannut tukkaa muutamassa kirkon tapulissa, jotta "
oikeinkos se tukka tarttee kammata?" Silloin haltija oli kiireesti kadonnut.
Se oli kotoisin Laihialta, riski mies. Poikaansa katsomaan meni. Oli tuotu
sana, jotta syntynyt oli. "Yösijasta saatan paikata kenkäparin", lupasi.
Emäntä oli talossa sellainen, että se hääräsi ja hommasi ja pyöri vielä
pyörimästä päästyäänkin. Sepä oli heti lähdössä näyttämään komealle
suutarille rengin saappaat. Oli muuten hyvin lihava naisihminen, vaikka
liikkuvainen, ja niin ruma, että heikompihermoisia aina pakkasi
naurattamaan.
"Kah, menet sitte aamulla", isäntä virkkoi, "ei se trenki niillä
mihinkään lähde. Otapas tosta ehtootintti, että rauhotut."
"Kylmar minä voisin ne nytkin näyttää", intti emäntä, ja kyllä se näkyi,
että hän olisi mielellään näyttänyt ne suutarille jo yötä vasten. Mutta ei
se käynyt, ja sillä kiellolla talo menetti perillisen, kuten kohta selviää.
Kun suutari makasi aitassa, alkoi sieltä kuulua outoa sipinää. "Sipise,
minkä sipiset, minä en pelkää", sanoo mies. Kun sipinä vain jatkuu, viskaa
hän nahalla: "Vot Jeesuksen nimeen, jokos heität pois tyhjän kanssa
taajomasta!" Mutta sipinä jatkuu... Samassa käänsi aitassa ollut vainaja
päätään ja katsoi kohti. Suutari löi vasaralla otsaan: "Kuolleet eivät kurki
taakseen", sanoi. Mutta se olikin ollut talon juoppo poika, joka
heinämiehiltä salaa oli illansuussa hiipinyt aittaan nukkumaan. Suutari oli
nyt tietämättään tappanut tämän. Ensimmäinen vainaja, se renki, makasi
nurkassa laudan päällä viltillä peitettynä.
Mies sai nyt muuten maata rauhassa, minkä siltä sipinältä kykeni, mutta
aamunkoitteessa alkoi aitan ovi narista. Avautui ja lonksahti taasen kiinni.
Sisällä oli joku. Ja se joku oli puettu valkoiseen vaatteeseen, kun se tuli
lähemmäs, se oli hyvin suuri olento, ja työntyi viereen vällyn alle. Sehän
oli talon emäntä, kovin hekumissaan, niin että oli sen suutari jo illalla
haistanut. Silloin vasta otti jalat alleen hän. Rengin saappaat jätti
paikkaamatta aivan.
Aamulla kävi piika noutamaan taikinaa. Löysi aikamiespojan kuoliaaksi
lyötynä. Sepä leipätaikina siellä oli sipissyt hapatessaan aitan
konttorissa.
Suutarista ei voitu saada tietoa, vaikka kuinka takaa ajettiin, viimein
Laihialtakin asti, kotoaan etsittiin. Vaimo ja lapsi siellä vain olivat,
mutta mies oli kadonnut jäljettömiin. Eikä ollut poika lainkaan isänsä
näköinen, vihjasivat kylällä. Reinilän talon emäntään tapahtuma vaikutti
niin järkyttävästi, että hän oli mielipuoli pidemmän aikaa. Tämän voi
laittaa kirjoihin ja kansiin. Kaikki ovat aika päiviä sitten manalle
menneet.
Paljon myöhemmin selvisi, miten siinä oli käynyt. Se saatiin tietää
suutarilta itseltään, tai ainakin sellaiselta joka väitti olevansa sama
suutari.
Hän oli aitasta karattuaan talsinut kotikylää kohti, kun viereen oli
tullut kaksi miestä. Mitään ääntä ei niiden jaloista lähtenyt. Ne olivat
haamuja. "Sipii, sipii", sanoi toinen. Suutari vastasi: "Peduli, peduli,
otas siitä tolkku!" Häntä eivät haamut pelottaneet, enempi jurnuttivat.
Jolloin se haamu juoksi edelle kylän hautausmaan kohdalle odottamaan. Se oli
se kuollut renki. Sillä oli eläessään ollut tapana puhua teräviä
pistopuheita talon piiasta. Toiset näille nauroivat, mutta piika oli uhannut
kostaa. Mutta kun oltiin hautausmaan kohdalla, toinen haamu sanoi: "Ei saa
tappaa kuolluttakaan. Minä olen sen talon poika, jonka sinä vasaralla
naputtelit kuoliaaksi. Tule nyt katsomaan sitä haudan paikkaa, johon minut
haudataan." Suutari meni, niin kuin käskettiin. Sen hän teki säälistä, kun
ymmärsi mitä oli tehnyt. Sitten hän palasi kotiin Laihialle. Mutta oli
kulunut viisikymmentä vuotta. Vaimo oli kuollut, ja vastasyntynyt poika oli
jo isä, eikä tuntenut häntä.
Silloin hän meni ja kertoi kaiken vallesmannille. Mutta vaikka hänellä
oli kova hätä, niin kalpeakin oli, jotta oliko elävä vai kuollut, ja
huokaili alvariinsa, ei häntä uskottu. Sillä miten joku voi olla
samanikäisen isä? Mies ilmestyy tyhjästä ja väittää, että on tehnyt
sellaisen teon viisikymmentä vuotta aiemmin. Hänen oli täytynyt olla vasta
lapsi silloin. Vallesmanni oli sellainen mies, sen mielestä erilaisuus oli
epäkohteliasta. Ei se oikein voinut tuollaista tunnustajaa sietää. Käski
lautamiehen juosta pihalle: "Näkyykö erikoisempaa?" "Ei näy!" Vallesmanni
oli ruvennut muistelemaan, että siellä päin oli hiljakkoin tapahtunut
samantapainen murha kuin tämä mainittu. Silloin tunnustamaan tullut oli
kysymättä vastannut, jotta "käy sekin paremman puutteessa".
Tämän jälkeen miestä alettiin kutsua Murhasuutariksi. Ei se osannut enää
kenkää paikata, kun koetteelle joutui. Selvisi, että oli sillä tosiaan ollut
vaimo ja poika, mutta ne olivat kuolleet tulipalossa myllyssä, joka paloi
aina pitkäperjantaita vasten yöllä. Juuri silloin olivat olleet, äiti ja
lapsi, kaksin siellä. Tästä on olemassa pöytäkirja.
Reinilän taloon Ypäjällä tuli suutari pyytämään yösijaa. Oli jo myöhä ilta.
Se oli semmoinen kiertävä mies, niitä ei enää näy. "Se on nyt sillä tavalla,
että taloon ei mahdu", sanoi isäntä, "mutta jos aitassa nukut, niin sinne
sopii. Mutta siellä on vainaja." Talon renki oli näet päivällä kuollut
halvaukseen. Heinänteolta ei ruumista ollut ehditty haudata.
"Minä olen pelkäämätön mies, kyllä mulle sopii nukkua vaikka kummitusten
keskellä", suutari sanoi. Kehui sanoneensa yhdellekin haltijalle, nuorelle
naiselle, joka oli kammannut tukkaa muutamassa kirkon tapulissa, jotta "
oikeinkos se tukka tarttee kammata?" Silloin haltija oli kiireesti kadonnut.
Se oli kotoisin Laihialta, riski mies. Poikaansa katsomaan meni. Oli tuotu
sana, jotta syntynyt oli. "Yösijasta saatan paikata kenkäparin", lupasi.
Emäntä oli talossa sellainen, että se hääräsi ja hommasi ja pyöri vielä
pyörimästä päästyäänkin. Sepä oli heti lähdössä näyttämään komealle
suutarille rengin saappaat. Oli muuten hyvin lihava naisihminen, vaikka
liikkuvainen, ja niin ruma, että heikompihermoisia aina pakkasi
naurattamaan.
"Kah, menet sitte aamulla", isäntä virkkoi, "ei se trenki niillä
mihinkään lähde. Otapas tosta ehtootintti, että rauhotut."
"Kylmar minä voisin ne nytkin näyttää", intti emäntä, ja kyllä se näkyi,
että hän olisi mielellään näyttänyt ne suutarille jo yötä vasten. Mutta ei
se käynyt, ja sillä kiellolla talo menetti perillisen, kuten kohta selviää.
Kun suutari makasi aitassa, alkoi sieltä kuulua outoa sipinää. "Sipise,
minkä sipiset, minä en pelkää", sanoo mies. Kun sipinä vain jatkuu, viskaa
hän nahalla: "Vot Jeesuksen nimeen, jokos heität pois tyhjän kanssa
taajomasta!" Mutta sipinä jatkuu... Samassa käänsi aitassa ollut vainaja
päätään ja katsoi kohti. Suutari löi vasaralla otsaan: "Kuolleet eivät kurki
taakseen", sanoi. Mutta se olikin ollut talon juoppo poika, joka
heinämiehiltä salaa oli illansuussa hiipinyt aittaan nukkumaan. Suutari oli
nyt tietämättään tappanut tämän. Ensimmäinen vainaja, se renki, makasi
nurkassa laudan päällä viltillä peitettynä.
Mies sai nyt muuten maata rauhassa, minkä siltä sipinältä kykeni, mutta
aamunkoitteessa alkoi aitan ovi narista. Avautui ja lonksahti taasen kiinni.
Sisällä oli joku. Ja se joku oli puettu valkoiseen vaatteeseen, kun se tuli
lähemmäs, se oli hyvin suuri olento, ja työntyi viereen vällyn alle. Sehän
oli talon emäntä, kovin hekumissaan, niin että oli sen suutari jo illalla
haistanut. Silloin vasta otti jalat alleen hän. Rengin saappaat jätti
paikkaamatta aivan.
Aamulla kävi piika noutamaan taikinaa. Löysi aikamiespojan kuoliaaksi
lyötynä. Sepä leipätaikina siellä oli sipissyt hapatessaan aitan
konttorissa.
Suutarista ei voitu saada tietoa, vaikka kuinka takaa ajettiin, viimein
Laihialtakin asti, kotoaan etsittiin. Vaimo ja lapsi siellä vain olivat,
mutta mies oli kadonnut jäljettömiin. Eikä ollut poika lainkaan isänsä
näköinen, vihjasivat kylällä. Reinilän talon emäntään tapahtuma vaikutti
niin järkyttävästi, että hän oli mielipuoli pidemmän aikaa. Tämän voi
laittaa kirjoihin ja kansiin. Kaikki ovat aika päiviä sitten manalle
menneet.
Paljon myöhemmin selvisi, miten siinä oli käynyt. Se saatiin tietää
suutarilta itseltään, tai ainakin sellaiselta joka väitti olevansa sama
suutari.
Hän oli aitasta karattuaan talsinut kotikylää kohti, kun viereen oli
tullut kaksi miestä. Mitään ääntä ei niiden jaloista lähtenyt. Ne olivat
haamuja. "Sipii, sipii", sanoi toinen. Suutari vastasi: "Peduli, peduli,
otas siitä tolkku!" Häntä eivät haamut pelottaneet, enempi jurnuttivat.
Jolloin se haamu juoksi edelle kylän hautausmaan kohdalle odottamaan. Se oli
se kuollut renki. Sillä oli eläessään ollut tapana puhua teräviä
pistopuheita talon piiasta. Toiset näille nauroivat, mutta piika oli uhannut
kostaa. Mutta kun oltiin hautausmaan kohdalla, toinen haamu sanoi: "Ei saa
tappaa kuolluttakaan. Minä olen sen talon poika, jonka sinä vasaralla
naputtelit kuoliaaksi. Tule nyt katsomaan sitä haudan paikkaa, johon minut
haudataan." Suutari meni, niin kuin käskettiin. Sen hän teki säälistä, kun
ymmärsi mitä oli tehnyt. Sitten hän palasi kotiin Laihialle. Mutta oli
kulunut viisikymmentä vuotta. Vaimo oli kuollut, ja vastasyntynyt poika oli
jo isä, eikä tuntenut häntä.
Silloin hän meni ja kertoi kaiken vallesmannille. Mutta vaikka hänellä
oli kova hätä, niin kalpeakin oli, jotta oliko elävä vai kuollut, ja
huokaili alvariinsa, ei häntä uskottu. Sillä miten joku voi olla
samanikäisen isä? Mies ilmestyy tyhjästä ja väittää, että on tehnyt
sellaisen teon viisikymmentä vuotta aiemmin. Hänen oli täytynyt olla vasta
lapsi silloin. Vallesmanni oli sellainen mies, sen mielestä erilaisuus oli
epäkohteliasta. Ei se oikein voinut tuollaista tunnustajaa sietää. Käski
lautamiehen juosta pihalle: "Näkyykö erikoisempaa?" "Ei näy!" Vallesmanni
oli ruvennut muistelemaan, että siellä päin oli hiljakkoin tapahtunut
samantapainen murha kuin tämä mainittu. Silloin tunnustamaan tullut oli
kysymättä vastannut, jotta "käy sekin paremman puutteessa".
Tämän jälkeen miestä alettiin kutsua Murhasuutariksi. Ei se osannut enää
kenkää paikata, kun koetteelle joutui. Selvisi, että oli sillä tosiaan ollut
vaimo ja poika, mutta ne olivat kuolleet tulipalossa myllyssä, joka paloi
aina pitkäperjantaita vasten yöllä. Juuri silloin olivat olleet, äiti ja
lapsi, kaksin siellä. Tästä on olemassa pöytäkirja.