Juhani Laulajainen
2005-12-07 17:53:44 UTC
NÄETKÖ NYT
Pikku Auli sai äidiltä omenan, punaisen ja kiiltävän, suloisen herkun,
jouluomenan, vaikkei ollut joulukaan, vaan kevät. Hän meni ulos ja käveli
pihakuilun läpi portinpieleen syödäkseen etelän hedelmän auringonpaisteessa.
Sörnäisten Pertti hurautti paikalle polkupyörällä.
- Anna haukka.
- En.
- Anna nyt!
- Ei! Se on minun!
Auli ei ollut ehtinyt puraista palaakaan kun Pertti sieppasi omenan ja
paiskasi sen mäsäksi jalkakäytävään.
Näkymätön ystävä oli kaksimetrinen, siis valtava, mutta hyvä, leikki
käpylehmilläkin, eikä koskaan hermostunut. Näkymätön ystävä nousi esiin
Aulin takaa punaisessa usvassa, salamoiden kehystämänä, jylisten kuin pommit
jotka ilmahälytyksen aikana tärisyttivät kellaria, ja tinttasi Perttiä
nenään. Tinttasi virnistelevään naamaan, kun omenankappaleet makasivat
valkoisina kuolleina betonilaatoilla. Ja taas hän löi Perttiä, halkaisi
hänet, repi pään irti, kunnes häijy hymy hyytyi.
- Joko ymmärrät? Auli huusi. - Näitkö nyt?
Ei poika ymmärtänyt, tietenkään, mitä syytä kalvenneella pikkutytöllä
oli voitonriemuun. Hän tallasi omenanpalat liiskaksi ennen kuin lipui katua
alas uusiin seikkailuihin.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kesällä, Rauhanpuolustajien myyjäisissä,
Aulin luo tuli outo nainen ja sanoi: - Kyllä nyt tuon Teidän puheen jälkeen
monelta sotahalut meni.
Auli tutkaili naista pyylevän olemuksensa tornista. Piruiliko nainen vai
oliko vain tyhmä?
- Sen verran hyvä, se puhe. Nainen hymyili jo väkinäisesti.
- Joo, kyllä ne sodat nyt loppuu, myönsi Auli, etsien uutta
kiintopistettä katseelleen.
- Terve, Auli!
Tomera miesääni tuli takaa.
Pälvikaljun katveessa vilkkuivat onnelliset silmät.
- Hienoa, että jaksat pitää yllä rauhan aatetta!
- Jonkun se täytyy tehdä...
- Niin! Mies vaikutti kiitolliselta. - Ei sitä voi olla tekemättäkään!
Nainen, joka oli tullut puhumaan sotahaluista, erkani, unohdettuna.
- Etkö muista? mies kysyi. - Ollaan lapsuudentuttuja.
- Ai, mitä kuuluu?
- Pertti Vallilasta! Sotilasmestarina tuolla kasarmilla,
rättivarastolla. Mies kiiruhti lisäämään: - Mutta täysin samoilla linjoilla
sinun kanssa!
Auli sipaisi ohimoaan.
- Et muista vieläkään? Sörnäisten poika. Pertti! Mies nauroi.
Vakavoitui. - Anteeksi, että vein sinulta sen omenan. Mies odotti. - Jaa,
että minkä omenan? Silloin lapsena. Minä otin sinulta omenan. Taas hän
nauroi, hämmentyneesti. - Jouluomenan! Sotavuonna.
No nyt! Mutta mitä se tuommoista muistelee?
Äkkiä asia tulvi Aulin mieleen koko painollaan, yllättävän suurella.
Yläilmoistaan hän alkoi tuijottaa pikkumiestä kuin rauhankokoukseen
ilmaantunutta konekivääriä.
- Sinä sanoit, että näetkös nyt, ymmärsitkös. Muistatko? Mies ihan
loisti. - Minähän en tietenkään silloin tajunnut mitä piti nähdä. En
ymmärtänyt heti ollenkaan. Ne sanat vaan jäivät pyörimään päähän vuosiksi.
Vuosiksi! Jotkut jäävät. Ihme juttu. Minä mietin, että mitä piti ymmärtää,
mitä piti nähdä. Minä mietin sitä kuule vuosia. Sehän oli ulkomainen omena,
ylellisyys. Ellen minä saanut sitä, et sinäkään. Sinä menit ihan
valkoiseksi, niin kuin pyörtyisit tai saisit jonkun kohtauksen. Ja sanoit,
että näetkös nyt, ymmärsitkös. Oletko sinä vieläkin vihainen siitä? Älä ole.
Sillä lopulta minä ymmärsin. Siihen meni paljon aikaa. Vuosia.
Auli ei saanut sanotuksi sanaakaan. Sitä luulee päässeensä eroon
sellaisesta joka tapahtui lapsena kauan sitten. Mutta jotkut asiat ovatkin
vain kapseloituneet. Ei tarvitse kuin rikkoa se kuori.
- Tämä on vähän melodramaattista, myönnetään. Tällainen asia. Älä
hermostu. Ajattele: vaikka väkisin ottaminen on suloista, se herättää
syyllisyyttä. Miksi? Miksi se herättää syyllisyyttä? Ei kai turhaan? Siihen
on oltava syy! Se muutti koko elämän suunnan minulla. Se oivallus. Se syy.
Kuulostaa mahtipontiselta? Ja vielä sotilasmestarilta.
Mies katsoi kiinteästi, kuin testaten vakaumustaan hänellä.
Auli suvaitsi hymähtää.
- No mitä?
Puhutaan, se auttaa.
- Minulla oli näkymätön ystävä.
- Jaha? Mies halusi toki kuulla lisää. Kun jatkoa ei tullut, hän
sanoi: - Sinä, Auli, opetit minulle elämäni tärkeimmän läksyn.
- Sen nimi oli Aaro.
- Ei koston pelko, vaan huono omatunto saa ihmisen muuttumaan!
- Ja se tinttasi -
- Minä sain köniini monesti. Ja ihan syystä! Vähäksi aikaa se aina teki
varovaiseksi. Mutta kun sopiva uhri löytyi, sitä oli taas kahta julmempi.
Otti tavallaan takaisin sen varomisen pakon. Ja aina välillä minä kelasin: "
Näetkö nyt? Ymmärrätkö?" Ne olivat jotenkin maagisia sanoja. Ihan kuin joku
jumala olisi puhunut. Sinä puhuit suoraan minun sieluuni, Auli. Kehotit
katsomaan sydämeeni. Ja minä ihmettelin, että mitä. Lopulta minä tajusin.
Minä teen itselle pahaa, kun teen toiselle pahaa. Se on fraasi. Mutta minä
tajusin, siis TAJUSIN mitä se tarkoittaa. Sinä näytit minulle uuden tien,
Auli. Väkivallattoman tien. Minä en ole hyökkäävä sotilas, minä olen
puolustava sotilas. Minun on pakko halata sinua!
Auli perääntyi.Mies seurasi häntä kädet ojossa.
- Joten minä kiitän Sinua! Sitten mies halasi. Ja kätteli. Auli tuli
katsoneeksi häntä kunnolla silmiin. He ikään kuin kohtasivat hetkeksi, vain
hetkeksi. Mies lähti. Maihinnousutakin selkämys keinui kuin oltaisiin
merellä. Auli huomasi olevansa rento kuin löylystä tullut.
Nainen, jolle hän oli tarjoillut ironiaa sotien loppumisesta, lähestyi
taas, tunnustelevasti hymyillen. Nainen oli nätti, kelta-asuinen, häntä
pienempi ja kiinteämpi. Auli oli suopealla tuulella nyt.
- Lapsuudentuttu, hän selitti.
- Se on aina mukavaa, nainen sanoi.
- Ei aina, Auli sanoi. Hänellä oli tuima katse lähes aina. Nainen
nielaisi. Ei ollut epäilystäkään, kumpi hallitsi keskustelua.
Buffetissa Auli sanoi: - Se oli vain pieni omenakahina.
Hän mietti sitä.
Nainen keltaisessa housupuvussa katsoi häntä kuin syötävää.
- Tuo mies muisteli saaneensa opetuksen minulta. Sotilasmestari. Luuli,
että se oli Jeesuksesta, vaikka se oli Pirusta lähtöisin. Oli ymmärtänyt
kaiken väärin. Mutta kuitenkin oikein, myös.
- Teki varmaan hyvää?
- Näköjään. Näkyi silmistä.
- Ei, vaan Teille, kuulla se.
- Miksei... Oikeastaan se teki hemmetin hyvää.
- Varmaan, nainen sanoi virnistäen, - koska sitä suvaitaan jo heittää
helmiä sioille.
- Kas vain! Auli punastui. Hänellä oli suorempi ryhti kuin
puhekumppanillaan, ja ylväs pään asento, vähän teennäinen, ja
pystyraidallinen tummanharmaa leninki. Hän sanoi: - Anteeksi. Minä tarkoitan
sitä. Sitten hän sanoi: - Tämäkin voi olla sinapinsiemen.
- Toivottavasti se kasvaa nopeasti. Nainen sipaisi vaaleaa
polkkatukkaansa. Silmät pilkehtivät.
- Sellaisen minä näköjään vahingossa kylvin Pertti-poikaan.
- Sitä vaikuttaa tietämättään toisten elämään useammin kuin uskookaan.
Naisella oli pystynenä, ohuet värähtelevät huulet, ja pieni arpi
ohimolla.
- Kuten nyt, Auli sanoi. - Mutta, anteeksi vaan, tulkoon selväksi: minä
olen varattu.
Nainen ei ollut kuulevinaan. - Hämmentävää ja suloista, hän sanoi.
- Mikä niin?
- Että saa tietää vaikuttaneensa jonkun elämään positiivisesti.
- Ja tarkoitus oli ihan päinvastainen.
Auli alkoi hymyillä kuin myyntipöytien yllä aurinko.
- Varsin positiivisesti, nainen painotti ja katsoi Aulia kuin tuoretta
pullapitkoa. - Omanarvontunto kohoaa siitä mukavasti.
- Totta, Auli sanoi. - Anteeksi. Minulla on vaikeuksia katsoa ihmistä
silmiin. Suoraan sanoen - ja tämä ei koske sinua - minä ujostelen näyttää
miten väheksyn heitä. Se on minun heikkouteni. Kyynisyys. Mutta tämä ei ole
sitä. Sinä olet mukava. Minähän teen jo samoja eleitäkin kuin sinä. Se
merkitsee jotain. Anteeksi, kun olin töykeä sinulle.
- Sitä voisi juhlia. Mennäänkö drinkille? Minä olen Erja.
- Auli. Ei se valitettavasti käy nyt. Mutta.
He eivät vähään aikaan puhuneet mitään, vaan istuivat rauhassa, siten
kuin kuunnellaan vinttihuoneen sängyssä sadekuuroja peltikatolle. Ei ollut
kiire minnekään. Lihakset olivat rentoina.
Nainen näytti odottavan, tietävän, että he vielä vaihtaisivat
puhelinnumeroita.
- Joko ymmärrät? Auli sanoi itsekseen, itselleen. - Näetkö nyt?
Nainen ei erehtynyt ja kiiruhtanut kysymään, että mitä. Auli nyökkäsi
arvostavasti.
- Yllättävissä tilanteissa minä unohdan olla korrekti, ja häpeän sitä,
hän sanoi. - Mutta jälkeenpäin onnittelen itseäni, että olin kerrankin aito.
Sanopa siis, miksi minä?
Mutta nainen katsoi hänen yläpuolelleen, taakseen.
Siellä seisoi sotilasmestari. Kasvot eivät enää olleet onnelliset.
- Nythän minä ymmärsin, että se sinun näkymätön ystäväsi tinttasi minua.
Minua! Mies oli vihasta ja häpeästä jähmeä. Oli kuin häneltä olisi viety
elämänaikaiset säästöt. - Mikä hölmö! hän jylisi. - Minä rakensin koko
elämäni erehdykselle!
Auli ei uskaltanut liikahtaakaan. Alhaalta pälvikaljua ei näkynyt; mies
oli sen takia varteenotettavampi, kohosi siinä koko militanttiudessaan,
punaisessa usvassa, salamoiden ympäröimänä. Huutaako poliisia? Viskatako
kahvikupilla? Auli kutistui jälleen pikkutytöksi.
- Eihän se sinua tintannut, vaan Aulia! pöytätoveri ehätti sanomaan.
Erja. - Se oli kuvainnollista, Pertti. Tavallaan sinä tinttasit häntä!
Kesti aikansa ennen kuin sotilasmestari saattoi alkaa sulattaa uutta
näkökulmaa.
- Niinkö? hän sanoi toiveikkaasti.
- Totta kai, Erja sanoi. - Sinä tulkitsit aivan oikein, Pertti. Ja
vaikka olisit ymmärtänyt väärinkin - mitä et tehnyt - niin eikö se olisi
ollut hyvä erehdys? Ajattele, Pertti, vaikutuksia!
Koska halusi uskoa, mies uskoi. Ja hän teki sen parhaalla tavalla:
nopeasti, liikaa miettimättä, niin kuin tehdään Ostos-TV:n ostos. Buffetissa
välikohtausta tuskin huomattiin. Valtava helpotus muokkasi sotilasmestarin
ilmeestä lauhkeankiitollisen.
- Anteeksi, Auli! Jälleen hän halasi, nolona, nyt takaa päin. Hän oli
saanut elämänsä takaisin. Hän lähti elämään sitä.
- Näetkö nyt? Ymmärrätkö? Erja sanoi.
Auli nielaisi palan kurkustaan. Niin peloton!
Erjan silmät olivat poutataivaansiniset.
Aulin sisällä ailahti ulosnäkyvästi. Ailahdus näkyi kyyneleinä. Hän
antautui.
- Minua pissattaa, hän sanoi.
Pikku Auli sai äidiltä omenan, punaisen ja kiiltävän, suloisen herkun,
jouluomenan, vaikkei ollut joulukaan, vaan kevät. Hän meni ulos ja käveli
pihakuilun läpi portinpieleen syödäkseen etelän hedelmän auringonpaisteessa.
Sörnäisten Pertti hurautti paikalle polkupyörällä.
- Anna haukka.
- En.
- Anna nyt!
- Ei! Se on minun!
Auli ei ollut ehtinyt puraista palaakaan kun Pertti sieppasi omenan ja
paiskasi sen mäsäksi jalkakäytävään.
Näkymätön ystävä oli kaksimetrinen, siis valtava, mutta hyvä, leikki
käpylehmilläkin, eikä koskaan hermostunut. Näkymätön ystävä nousi esiin
Aulin takaa punaisessa usvassa, salamoiden kehystämänä, jylisten kuin pommit
jotka ilmahälytyksen aikana tärisyttivät kellaria, ja tinttasi Perttiä
nenään. Tinttasi virnistelevään naamaan, kun omenankappaleet makasivat
valkoisina kuolleina betonilaatoilla. Ja taas hän löi Perttiä, halkaisi
hänet, repi pään irti, kunnes häijy hymy hyytyi.
- Joko ymmärrät? Auli huusi. - Näitkö nyt?
Ei poika ymmärtänyt, tietenkään, mitä syytä kalvenneella pikkutytöllä
oli voitonriemuun. Hän tallasi omenanpalat liiskaksi ennen kuin lipui katua
alas uusiin seikkailuihin.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kesällä, Rauhanpuolustajien myyjäisissä,
Aulin luo tuli outo nainen ja sanoi: - Kyllä nyt tuon Teidän puheen jälkeen
monelta sotahalut meni.
Auli tutkaili naista pyylevän olemuksensa tornista. Piruiliko nainen vai
oliko vain tyhmä?
- Sen verran hyvä, se puhe. Nainen hymyili jo väkinäisesti.
- Joo, kyllä ne sodat nyt loppuu, myönsi Auli, etsien uutta
kiintopistettä katseelleen.
- Terve, Auli!
Tomera miesääni tuli takaa.
Pälvikaljun katveessa vilkkuivat onnelliset silmät.
- Hienoa, että jaksat pitää yllä rauhan aatetta!
- Jonkun se täytyy tehdä...
- Niin! Mies vaikutti kiitolliselta. - Ei sitä voi olla tekemättäkään!
Nainen, joka oli tullut puhumaan sotahaluista, erkani, unohdettuna.
- Etkö muista? mies kysyi. - Ollaan lapsuudentuttuja.
- Ai, mitä kuuluu?
- Pertti Vallilasta! Sotilasmestarina tuolla kasarmilla,
rättivarastolla. Mies kiiruhti lisäämään: - Mutta täysin samoilla linjoilla
sinun kanssa!
Auli sipaisi ohimoaan.
- Et muista vieläkään? Sörnäisten poika. Pertti! Mies nauroi.
Vakavoitui. - Anteeksi, että vein sinulta sen omenan. Mies odotti. - Jaa,
että minkä omenan? Silloin lapsena. Minä otin sinulta omenan. Taas hän
nauroi, hämmentyneesti. - Jouluomenan! Sotavuonna.
No nyt! Mutta mitä se tuommoista muistelee?
Äkkiä asia tulvi Aulin mieleen koko painollaan, yllättävän suurella.
Yläilmoistaan hän alkoi tuijottaa pikkumiestä kuin rauhankokoukseen
ilmaantunutta konekivääriä.
- Sinä sanoit, että näetkös nyt, ymmärsitkös. Muistatko? Mies ihan
loisti. - Minähän en tietenkään silloin tajunnut mitä piti nähdä. En
ymmärtänyt heti ollenkaan. Ne sanat vaan jäivät pyörimään päähän vuosiksi.
Vuosiksi! Jotkut jäävät. Ihme juttu. Minä mietin, että mitä piti ymmärtää,
mitä piti nähdä. Minä mietin sitä kuule vuosia. Sehän oli ulkomainen omena,
ylellisyys. Ellen minä saanut sitä, et sinäkään. Sinä menit ihan
valkoiseksi, niin kuin pyörtyisit tai saisit jonkun kohtauksen. Ja sanoit,
että näetkös nyt, ymmärsitkös. Oletko sinä vieläkin vihainen siitä? Älä ole.
Sillä lopulta minä ymmärsin. Siihen meni paljon aikaa. Vuosia.
Auli ei saanut sanotuksi sanaakaan. Sitä luulee päässeensä eroon
sellaisesta joka tapahtui lapsena kauan sitten. Mutta jotkut asiat ovatkin
vain kapseloituneet. Ei tarvitse kuin rikkoa se kuori.
- Tämä on vähän melodramaattista, myönnetään. Tällainen asia. Älä
hermostu. Ajattele: vaikka väkisin ottaminen on suloista, se herättää
syyllisyyttä. Miksi? Miksi se herättää syyllisyyttä? Ei kai turhaan? Siihen
on oltava syy! Se muutti koko elämän suunnan minulla. Se oivallus. Se syy.
Kuulostaa mahtipontiselta? Ja vielä sotilasmestarilta.
Mies katsoi kiinteästi, kuin testaten vakaumustaan hänellä.
Auli suvaitsi hymähtää.
- No mitä?
Puhutaan, se auttaa.
- Minulla oli näkymätön ystävä.
- Jaha? Mies halusi toki kuulla lisää. Kun jatkoa ei tullut, hän
sanoi: - Sinä, Auli, opetit minulle elämäni tärkeimmän läksyn.
- Sen nimi oli Aaro.
- Ei koston pelko, vaan huono omatunto saa ihmisen muuttumaan!
- Ja se tinttasi -
- Minä sain köniini monesti. Ja ihan syystä! Vähäksi aikaa se aina teki
varovaiseksi. Mutta kun sopiva uhri löytyi, sitä oli taas kahta julmempi.
Otti tavallaan takaisin sen varomisen pakon. Ja aina välillä minä kelasin: "
Näetkö nyt? Ymmärrätkö?" Ne olivat jotenkin maagisia sanoja. Ihan kuin joku
jumala olisi puhunut. Sinä puhuit suoraan minun sieluuni, Auli. Kehotit
katsomaan sydämeeni. Ja minä ihmettelin, että mitä. Lopulta minä tajusin.
Minä teen itselle pahaa, kun teen toiselle pahaa. Se on fraasi. Mutta minä
tajusin, siis TAJUSIN mitä se tarkoittaa. Sinä näytit minulle uuden tien,
Auli. Väkivallattoman tien. Minä en ole hyökkäävä sotilas, minä olen
puolustava sotilas. Minun on pakko halata sinua!
Auli perääntyi.Mies seurasi häntä kädet ojossa.
- Joten minä kiitän Sinua! Sitten mies halasi. Ja kätteli. Auli tuli
katsoneeksi häntä kunnolla silmiin. He ikään kuin kohtasivat hetkeksi, vain
hetkeksi. Mies lähti. Maihinnousutakin selkämys keinui kuin oltaisiin
merellä. Auli huomasi olevansa rento kuin löylystä tullut.
Nainen, jolle hän oli tarjoillut ironiaa sotien loppumisesta, lähestyi
taas, tunnustelevasti hymyillen. Nainen oli nätti, kelta-asuinen, häntä
pienempi ja kiinteämpi. Auli oli suopealla tuulella nyt.
- Lapsuudentuttu, hän selitti.
- Se on aina mukavaa, nainen sanoi.
- Ei aina, Auli sanoi. Hänellä oli tuima katse lähes aina. Nainen
nielaisi. Ei ollut epäilystäkään, kumpi hallitsi keskustelua.
Buffetissa Auli sanoi: - Se oli vain pieni omenakahina.
Hän mietti sitä.
Nainen keltaisessa housupuvussa katsoi häntä kuin syötävää.
- Tuo mies muisteli saaneensa opetuksen minulta. Sotilasmestari. Luuli,
että se oli Jeesuksesta, vaikka se oli Pirusta lähtöisin. Oli ymmärtänyt
kaiken väärin. Mutta kuitenkin oikein, myös.
- Teki varmaan hyvää?
- Näköjään. Näkyi silmistä.
- Ei, vaan Teille, kuulla se.
- Miksei... Oikeastaan se teki hemmetin hyvää.
- Varmaan, nainen sanoi virnistäen, - koska sitä suvaitaan jo heittää
helmiä sioille.
- Kas vain! Auli punastui. Hänellä oli suorempi ryhti kuin
puhekumppanillaan, ja ylväs pään asento, vähän teennäinen, ja
pystyraidallinen tummanharmaa leninki. Hän sanoi: - Anteeksi. Minä tarkoitan
sitä. Sitten hän sanoi: - Tämäkin voi olla sinapinsiemen.
- Toivottavasti se kasvaa nopeasti. Nainen sipaisi vaaleaa
polkkatukkaansa. Silmät pilkehtivät.
- Sellaisen minä näköjään vahingossa kylvin Pertti-poikaan.
- Sitä vaikuttaa tietämättään toisten elämään useammin kuin uskookaan.
Naisella oli pystynenä, ohuet värähtelevät huulet, ja pieni arpi
ohimolla.
- Kuten nyt, Auli sanoi. - Mutta, anteeksi vaan, tulkoon selväksi: minä
olen varattu.
Nainen ei ollut kuulevinaan. - Hämmentävää ja suloista, hän sanoi.
- Mikä niin?
- Että saa tietää vaikuttaneensa jonkun elämään positiivisesti.
- Ja tarkoitus oli ihan päinvastainen.
Auli alkoi hymyillä kuin myyntipöytien yllä aurinko.
- Varsin positiivisesti, nainen painotti ja katsoi Aulia kuin tuoretta
pullapitkoa. - Omanarvontunto kohoaa siitä mukavasti.
- Totta, Auli sanoi. - Anteeksi. Minulla on vaikeuksia katsoa ihmistä
silmiin. Suoraan sanoen - ja tämä ei koske sinua - minä ujostelen näyttää
miten väheksyn heitä. Se on minun heikkouteni. Kyynisyys. Mutta tämä ei ole
sitä. Sinä olet mukava. Minähän teen jo samoja eleitäkin kuin sinä. Se
merkitsee jotain. Anteeksi, kun olin töykeä sinulle.
- Sitä voisi juhlia. Mennäänkö drinkille? Minä olen Erja.
- Auli. Ei se valitettavasti käy nyt. Mutta.
He eivät vähään aikaan puhuneet mitään, vaan istuivat rauhassa, siten
kuin kuunnellaan vinttihuoneen sängyssä sadekuuroja peltikatolle. Ei ollut
kiire minnekään. Lihakset olivat rentoina.
Nainen näytti odottavan, tietävän, että he vielä vaihtaisivat
puhelinnumeroita.
- Joko ymmärrät? Auli sanoi itsekseen, itselleen. - Näetkö nyt?
Nainen ei erehtynyt ja kiiruhtanut kysymään, että mitä. Auli nyökkäsi
arvostavasti.
- Yllättävissä tilanteissa minä unohdan olla korrekti, ja häpeän sitä,
hän sanoi. - Mutta jälkeenpäin onnittelen itseäni, että olin kerrankin aito.
Sanopa siis, miksi minä?
Mutta nainen katsoi hänen yläpuolelleen, taakseen.
Siellä seisoi sotilasmestari. Kasvot eivät enää olleet onnelliset.
- Nythän minä ymmärsin, että se sinun näkymätön ystäväsi tinttasi minua.
Minua! Mies oli vihasta ja häpeästä jähmeä. Oli kuin häneltä olisi viety
elämänaikaiset säästöt. - Mikä hölmö! hän jylisi. - Minä rakensin koko
elämäni erehdykselle!
Auli ei uskaltanut liikahtaakaan. Alhaalta pälvikaljua ei näkynyt; mies
oli sen takia varteenotettavampi, kohosi siinä koko militanttiudessaan,
punaisessa usvassa, salamoiden ympäröimänä. Huutaako poliisia? Viskatako
kahvikupilla? Auli kutistui jälleen pikkutytöksi.
- Eihän se sinua tintannut, vaan Aulia! pöytätoveri ehätti sanomaan.
Erja. - Se oli kuvainnollista, Pertti. Tavallaan sinä tinttasit häntä!
Kesti aikansa ennen kuin sotilasmestari saattoi alkaa sulattaa uutta
näkökulmaa.
- Niinkö? hän sanoi toiveikkaasti.
- Totta kai, Erja sanoi. - Sinä tulkitsit aivan oikein, Pertti. Ja
vaikka olisit ymmärtänyt väärinkin - mitä et tehnyt - niin eikö se olisi
ollut hyvä erehdys? Ajattele, Pertti, vaikutuksia!
Koska halusi uskoa, mies uskoi. Ja hän teki sen parhaalla tavalla:
nopeasti, liikaa miettimättä, niin kuin tehdään Ostos-TV:n ostos. Buffetissa
välikohtausta tuskin huomattiin. Valtava helpotus muokkasi sotilasmestarin
ilmeestä lauhkeankiitollisen.
- Anteeksi, Auli! Jälleen hän halasi, nolona, nyt takaa päin. Hän oli
saanut elämänsä takaisin. Hän lähti elämään sitä.
- Näetkö nyt? Ymmärrätkö? Erja sanoi.
Auli nielaisi palan kurkustaan. Niin peloton!
Erjan silmät olivat poutataivaansiniset.
Aulin sisällä ailahti ulosnäkyvästi. Ailahdus näkyi kyyneleinä. Hän
antautui.
- Minua pissattaa, hän sanoi.