Juhani Laulajainen
2005-08-19 02:29:53 UTC
PELKO ON ASE
Olin asentamassa sähkömittaritaulua jota minun ei olisi pitänyt asentaa, kun
sain tällin. On olemassa laki, joka kieltää mittaritaulun asentamisen
henkilöltä vailla valtuuksia. Valehtelin noutajille, että olin työntänyt
naulan pistorasiaan. Samassa muistui mieleen, että minullahan ei ollut
sähköjä rasioissa asti vielä. Siinä sitä taas mentiin. Sanoin, jotta
naapurin pistorasiaan. Mutta miksi ihmeessä olisin mennyt sellaista
tekemään? No koska minut pakotettiin! - Mutta ei se mitään! korostin minkä
kouristuksiltani kykenin, sillä kun tarina on kasassa ja pitää, sille on
pantava piste.
Jossain vaiheessa naapuri kuitenkin ilmaantui sairaalaan vuoteeni
ääreen.
Tuollaisessa tilanteessa on paras ottaa aloite omiin käsiin. Ei koskaan
saa tunnustaa mitään, sanoi jo isänikin aikoinaan: "Rikollinen haluaa
paljastua, tulla puhtaaksi totuuden tulessa - paskapuhetta".
- Vieläkö Ville elää? tivasin.
- Mitä? Kuka?
Äijä oli tullut kuulustelemaan minua, että "mitä sinä olet mennyt
valehtelemaan sitä ja sitä" - mutta joutuikin ällikällä lyödyksi.
- Ville, jonka sinä pakotit työntämään naulan pistorasiaan!
- Ville?
- Aseella uhaten!
- Ei minulla edes ole asetta!
- Älä valehtele! ärjäisin.
Ukko pelkäsi minua. Minulla on väkivaltainen maine. Vaimo todistaa.
Tuskinpa naapuri edes omasta aloitteestaan oli tullut sairaalassa käymään,
varmaan häntä oli painostettu: "Ole mies!" - ja siihen malliin. Millaiset
taustavoimat tuommoisella heiveröisellä kaverilla mahtoi olla takanaan?
Vaimoko vain? Tai sitten koko naapurusto, ei sen puoleen.
- Sulla on vissiin muistinmenetys, sanoin. - Meillä oli siinä viinaa.
Äkkiä sinä tulit pihalta pistooli kädessä.
- Minä en, tuota, juo.
- No sen takia! Persoonallisuus muuttui täysin.
Naapuri oli alkanut epäillä, huomasin. Taipua. Ei ollut enää ihan
varma.
- Ehkä sulla on kaksi persoonaa? ehdotin.
- Kaksi persoonaa.
Olinko kuulevinani äänessä toivoa?
Äijä taisi olla rinnakkaistodellisuusmiehiä. Toisin sanoen niitä, jotka
elämäänsä tyytymättöminä tähyävät vaihtoehtoista todellisuutta, josko se
olisi tullakseen. Mutta he seisovat vain kynnyksellä, eivät koskaan ota
ratkaisevaa askelta.
- Tuota, tuota.
- Millainen on muuten hilukissa? kysyin sotkeakseni miestä lisää. -
Hilukissa. Hilu.
Ukko vilkaisi minua syrjäsilmällä, ovelasti. Oli siirtynyt kauemmas
vuoteesta.
- No missä se ase on?
- Ei meikäläinen ollut siinä tilassa, että pystyisi seuraamaan pyssyn
piilottamisia. Oli taju kankaalla siinä vaiheessa Villen kanssa. Kuten
muuten aivan hyvin muistat!
Minulla on pistooli. Tein sillä kerran ryöstön. Mutta olen maksanut
velkani yhteiskunnalle. Elän nykyään kunniallista elämää. Olen hyödyllinen
kansalainen, oikea työmyyrä, rakennusinsinööri joka tekee hanttihommia.
Pysyn pinnalla.
Nyt olin kyllä vajoamassa suohon taas kerran. Valhe rönsyää, kun sen
istuttaa. Se lisääntyy kuin mansikka. Näin jo mielessäni, miten kätken
pistoolin naapurin takapihalle. Ja autan miestä löytämään sen. Äijä tulee
sitten luokseni mutka kourassa: "Työnnäpä nyt se naula uudestaan
pistorasiaan!"
- Mutta ei se mitään! sanoin. - Oli se aika tälli, mutta unohdetaan
koko juttu!
- Ei sellaista voi unohtaa, naapuri sanoi. - Miten ihmeessä tuollaisen
asian voi, tuota, unohtaa?
- Se on psykologinen juttu. Ikävän asian pystyy häivyttämään tyystin
mielestä. Se tulee sieltä esiin hypnoosissa.
Alkoi jo kyllästyttää koko roska.
- Tuliko meille sitten riitaa? Ja kuka se Ville on?
- Ville on TV-korjaaja Pakilasta. Poikamies. Hänellä on kahdeksan
sormea, kaksi meni kotisirkkelissä. Sukunimeä en muista. Harmaa tukka, nyt
valkoinen kaiketi, sen tällin takia. Ontuu. Jamekset ja mokkakengät.
Konjakkia. Laulettiin "hyvä on kalojen olla", sitä jonka Tauno Palo levytti.
Ville on arvoltaan yhteiskuntatieteiden maisteri. Sinisilmäinen. Joko
muistuu?
Naapuri yritti muistella. Häntä oli vähän liian helppo kuljettaa.
Sääliksi kävi, peräti. Mahtoiko mies olla edes tosissaan?
Sattui muuten ikävä tapaus pari viikkoa ennen tätä. Menin pubiin
huuhtomaan pölyt kurkusta työviikon päätteeksi. Edessä oli rankka
viikonloppu oman talon työmaalla, joka vaimon perinnöllä perustettiin. Piti
saada talo vesikattoon, kun oli syksy tulossa. Istuin baaritiskillä ikkunan
edessä. Katselin siitä ulos kadun vilinää. Joku iso kaveri tuli
keljuilemaan, aikoi tarttua hihaan. Minä panin sen lattialle sidontaan.
Kysyin oletko kunnolla. Se lupasi. Nousin, mutta jäin valmiusasentoon.
Tuollaisten kaverien lupaukset eivät aina pidä. Se kävi uudelleen kimppuun.
Löin lujaa rintalastan alapuolelle. Se perääntyi ja putosi polvilleen. Siinä
polvillaan se ojensi kättään minua kohti kuin unissakävelijä, ja pyörtyi
samassa. Kaikki olivat ihan hiljaa. Kapakassa oli viitisen asiakasta ja
henkilökuntaa yksi nainen. Join olueni loppuun ja lähdin. Olisittepa nähneet
kaverin ilmeen, kun se huojui polvillaan. Ei meinannut millään uskoa.
Yhtäkkiä naapuri astui eteenpäin ja silitti minua hiuksista. Meinasin
heti vetää turpaan. Mutta ällistyin ja lamaannuin siitä tempusta. Makasin
vain siinä sängyllä ja annoin silittää. Eipä ollut kovin miehekästä. Tunsin
sen käden hiuksissani, ja jotenkin, vastoin tahtoani, helpotti.
Harmittaa, etten nähnyt sen tulevan. En nähnyt, että miehellä oli
potentiaalia kohota tilanteen yläpuolelle. Johtuu kai siitä, etten koskaan
katso ketään isommin silmiin.
- Hullu parka, naapuri sanoi.
Olisittepa kuulleet sen myötätunnon siinä äänessä. Ei se ollut mitään
sääliä. Eikä homouden häivettäkään. Täytyy olla rohkea, kun tekee jotain
tuollaista. Edessäni ei enää ollutkaan arka puolikalju mies, vaan
puolienkeli!
Padot murtuivat. Niin vain kävi. Johtui kai yllätyksestä. En pystynyt
mitenkään estämään sitä. Tunnustin kaiken. Puhuin totta. Se oli ihanaa.
Sanoin, että olin patologinen valehtelija. Tuntui hyvältä. Sanoin, etten
ollut halunnut joutua hankaluuksiin lain kanssa, kun olin asentanut
sähkömittaritaulua, vaikka eihän siinä mitään vaaraa ole. Siis jos toimii
oikein. Sanoin, että olin pahoillani. Teki jopa mieli halata miestä, vetää
se sänkyyn. Johtui varmaan sähköiskusta. Jotain jälkilatinkia. Se oli
hirveää. Aloin huutaa että käsi pois päästä, perkele. Mutta se pysyi. En
ollut huutanut tarpeeksi kovaa. Olinko huutanut ollenkaan? Luovutin. Makasin
vain, olin hiljaa ja annoin kaiken tulla. Oli aika rento meininki, saatana.
Olin asentamassa sähkömittaritaulua jota minun ei olisi pitänyt asentaa, kun
sain tällin. On olemassa laki, joka kieltää mittaritaulun asentamisen
henkilöltä vailla valtuuksia. Valehtelin noutajille, että olin työntänyt
naulan pistorasiaan. Samassa muistui mieleen, että minullahan ei ollut
sähköjä rasioissa asti vielä. Siinä sitä taas mentiin. Sanoin, jotta
naapurin pistorasiaan. Mutta miksi ihmeessä olisin mennyt sellaista
tekemään? No koska minut pakotettiin! - Mutta ei se mitään! korostin minkä
kouristuksiltani kykenin, sillä kun tarina on kasassa ja pitää, sille on
pantava piste.
Jossain vaiheessa naapuri kuitenkin ilmaantui sairaalaan vuoteeni
ääreen.
Tuollaisessa tilanteessa on paras ottaa aloite omiin käsiin. Ei koskaan
saa tunnustaa mitään, sanoi jo isänikin aikoinaan: "Rikollinen haluaa
paljastua, tulla puhtaaksi totuuden tulessa - paskapuhetta".
- Vieläkö Ville elää? tivasin.
- Mitä? Kuka?
Äijä oli tullut kuulustelemaan minua, että "mitä sinä olet mennyt
valehtelemaan sitä ja sitä" - mutta joutuikin ällikällä lyödyksi.
- Ville, jonka sinä pakotit työntämään naulan pistorasiaan!
- Ville?
- Aseella uhaten!
- Ei minulla edes ole asetta!
- Älä valehtele! ärjäisin.
Ukko pelkäsi minua. Minulla on väkivaltainen maine. Vaimo todistaa.
Tuskinpa naapuri edes omasta aloitteestaan oli tullut sairaalassa käymään,
varmaan häntä oli painostettu: "Ole mies!" - ja siihen malliin. Millaiset
taustavoimat tuommoisella heiveröisellä kaverilla mahtoi olla takanaan?
Vaimoko vain? Tai sitten koko naapurusto, ei sen puoleen.
- Sulla on vissiin muistinmenetys, sanoin. - Meillä oli siinä viinaa.
Äkkiä sinä tulit pihalta pistooli kädessä.
- Minä en, tuota, juo.
- No sen takia! Persoonallisuus muuttui täysin.
Naapuri oli alkanut epäillä, huomasin. Taipua. Ei ollut enää ihan
varma.
- Ehkä sulla on kaksi persoonaa? ehdotin.
- Kaksi persoonaa.
Olinko kuulevinani äänessä toivoa?
Äijä taisi olla rinnakkaistodellisuusmiehiä. Toisin sanoen niitä, jotka
elämäänsä tyytymättöminä tähyävät vaihtoehtoista todellisuutta, josko se
olisi tullakseen. Mutta he seisovat vain kynnyksellä, eivät koskaan ota
ratkaisevaa askelta.
- Tuota, tuota.
- Millainen on muuten hilukissa? kysyin sotkeakseni miestä lisää. -
Hilukissa. Hilu.
Ukko vilkaisi minua syrjäsilmällä, ovelasti. Oli siirtynyt kauemmas
vuoteesta.
- No missä se ase on?
- Ei meikäläinen ollut siinä tilassa, että pystyisi seuraamaan pyssyn
piilottamisia. Oli taju kankaalla siinä vaiheessa Villen kanssa. Kuten
muuten aivan hyvin muistat!
Minulla on pistooli. Tein sillä kerran ryöstön. Mutta olen maksanut
velkani yhteiskunnalle. Elän nykyään kunniallista elämää. Olen hyödyllinen
kansalainen, oikea työmyyrä, rakennusinsinööri joka tekee hanttihommia.
Pysyn pinnalla.
Nyt olin kyllä vajoamassa suohon taas kerran. Valhe rönsyää, kun sen
istuttaa. Se lisääntyy kuin mansikka. Näin jo mielessäni, miten kätken
pistoolin naapurin takapihalle. Ja autan miestä löytämään sen. Äijä tulee
sitten luokseni mutka kourassa: "Työnnäpä nyt se naula uudestaan
pistorasiaan!"
- Mutta ei se mitään! sanoin. - Oli se aika tälli, mutta unohdetaan
koko juttu!
- Ei sellaista voi unohtaa, naapuri sanoi. - Miten ihmeessä tuollaisen
asian voi, tuota, unohtaa?
- Se on psykologinen juttu. Ikävän asian pystyy häivyttämään tyystin
mielestä. Se tulee sieltä esiin hypnoosissa.
Alkoi jo kyllästyttää koko roska.
- Tuliko meille sitten riitaa? Ja kuka se Ville on?
- Ville on TV-korjaaja Pakilasta. Poikamies. Hänellä on kahdeksan
sormea, kaksi meni kotisirkkelissä. Sukunimeä en muista. Harmaa tukka, nyt
valkoinen kaiketi, sen tällin takia. Ontuu. Jamekset ja mokkakengät.
Konjakkia. Laulettiin "hyvä on kalojen olla", sitä jonka Tauno Palo levytti.
Ville on arvoltaan yhteiskuntatieteiden maisteri. Sinisilmäinen. Joko
muistuu?
Naapuri yritti muistella. Häntä oli vähän liian helppo kuljettaa.
Sääliksi kävi, peräti. Mahtoiko mies olla edes tosissaan?
Sattui muuten ikävä tapaus pari viikkoa ennen tätä. Menin pubiin
huuhtomaan pölyt kurkusta työviikon päätteeksi. Edessä oli rankka
viikonloppu oman talon työmaalla, joka vaimon perinnöllä perustettiin. Piti
saada talo vesikattoon, kun oli syksy tulossa. Istuin baaritiskillä ikkunan
edessä. Katselin siitä ulos kadun vilinää. Joku iso kaveri tuli
keljuilemaan, aikoi tarttua hihaan. Minä panin sen lattialle sidontaan.
Kysyin oletko kunnolla. Se lupasi. Nousin, mutta jäin valmiusasentoon.
Tuollaisten kaverien lupaukset eivät aina pidä. Se kävi uudelleen kimppuun.
Löin lujaa rintalastan alapuolelle. Se perääntyi ja putosi polvilleen. Siinä
polvillaan se ojensi kättään minua kohti kuin unissakävelijä, ja pyörtyi
samassa. Kaikki olivat ihan hiljaa. Kapakassa oli viitisen asiakasta ja
henkilökuntaa yksi nainen. Join olueni loppuun ja lähdin. Olisittepa nähneet
kaverin ilmeen, kun se huojui polvillaan. Ei meinannut millään uskoa.
Yhtäkkiä naapuri astui eteenpäin ja silitti minua hiuksista. Meinasin
heti vetää turpaan. Mutta ällistyin ja lamaannuin siitä tempusta. Makasin
vain siinä sängyllä ja annoin silittää. Eipä ollut kovin miehekästä. Tunsin
sen käden hiuksissani, ja jotenkin, vastoin tahtoani, helpotti.
Harmittaa, etten nähnyt sen tulevan. En nähnyt, että miehellä oli
potentiaalia kohota tilanteen yläpuolelle. Johtuu kai siitä, etten koskaan
katso ketään isommin silmiin.
- Hullu parka, naapuri sanoi.
Olisittepa kuulleet sen myötätunnon siinä äänessä. Ei se ollut mitään
sääliä. Eikä homouden häivettäkään. Täytyy olla rohkea, kun tekee jotain
tuollaista. Edessäni ei enää ollutkaan arka puolikalju mies, vaan
puolienkeli!
Padot murtuivat. Niin vain kävi. Johtui kai yllätyksestä. En pystynyt
mitenkään estämään sitä. Tunnustin kaiken. Puhuin totta. Se oli ihanaa.
Sanoin, että olin patologinen valehtelija. Tuntui hyvältä. Sanoin, etten
ollut halunnut joutua hankaluuksiin lain kanssa, kun olin asentanut
sähkömittaritaulua, vaikka eihän siinä mitään vaaraa ole. Siis jos toimii
oikein. Sanoin, että olin pahoillani. Teki jopa mieli halata miestä, vetää
se sänkyyn. Johtui varmaan sähköiskusta. Jotain jälkilatinkia. Se oli
hirveää. Aloin huutaa että käsi pois päästä, perkele. Mutta se pysyi. En
ollut huutanut tarpeeksi kovaa. Olinko huutanut ollenkaan? Luovutin. Makasin
vain, olin hiljaa ja annoin kaiken tulla. Oli aika rento meininki, saatana.