Juhani Laulajainen
2006-06-20 13:57:12 UTC
MANSIKKI
Eksyin sienimetsään - kuljin ympyrää ja siinä meni myöhään. Kotona sain
remmiä ja äiti oli kantarelleista mielissään. Aamulla lähdin mustikkaan.
Tulin keltaisen niityn laitaan ja leinikeiden keskellä laidunsi lehmiä. Olin
nähnyt niitä aina, en välittänyt niistä, pidin enemmän kissoista. Mutta yksi
lehmä erkani muista ja tuli sähköpaimenlangan luo minua katsomaan. Olin
metrin pituinen ja pakaroitani kirvelsi. Lehmä oli valtava. Sen silmät
olivat suuret ja ruskeat ja lempeät. Kukaan ihminen ei ollut katsonut minua
niin. Se ei säälinyt minua, vaan ymmärsi. Minä ikään kuin kevenin äkkiä.
Seisoin kädet polvihousujen taskuissa, muoviämpäri kyynärtaipeessa, ja
itkin.
Menin niitylle seuraavanakin aamuna. Vein lehmälle kaikenlaista sellaista
josta pidin ja arvelin senkin pitävän: rusinoita, pähkinöitä,
kaurahiutaleita. Varastin ne laareista, meillä oli kauppa, jossa myytiin
rehua ja muuta. Lehmä tuli kutsumatta luokseni kun näki minut. Osa
tuomisistani kelpasi sille, osan sain syödä itse.
- Tarzanist tul apinoitten kuninkas ko sil ol enemmä järkki pääs, sanoin
lehmälle.
Se nyhti ruohoa ja kuunteli.
- Muskettisoturi ova kaverei, ko niil o sama harrastus.
Se märehti ja tuijotti.
- Ol sää Mansikki, mää ole Jaakko. Jaakko.
Se laski läjän alleen.
Minä juttelin sille.
Meidän kaupan ohi meni soratie, se tuli kirkolta ja vei jonnekin. Lähdin
kerran siskon pyörällä katsomaan, mihin se tie vie. Minut saatiin kiinni
näköetäisyydellä. Olin silloin kuusivuotias. Äiti oli isän apuri kaupassa.
Meillä asiakas ei koskaan saanut odottaa turhaan. Osasin löytää pohjoisen
puusta ja etelän muurahaispesästä. Osasin tehdä nuotion sateella kuusen
kuivista alaoksista. Osasin kyhätä laavun saatavilla olevista aineksista jos
ne ainekset olivat sopivia. Osasin tunnistaa seitsemän tärkeintä
ruokasientämme. Jos eksyin, aloin kulkea laajenevaa ympyrää. Sen kehä
pakosta leikkaisi tietä joskus, vähäistäkin. Yhden virheen tein: en
ymmärtänyt että ilmansuuntien mukaan voi suunnistaa. Ymmärsin sen vasta
myöhemmin, kun olin seitsemän. Nyt olin seitsemän. Se oli pieni ikä
ihmiselle. Olin ollut kansakoulussa jo vuoden.
- Kui vanha sää ole? Aika vanha kaiketiki, jos lehmä vuasis lasketa...
Se ammui. Sen möreä mylvintä julisti hyväksyntää ja arvostusta, sillä
niitä minä tarvitsin. Koko tyynellä kulmikkaalla olemuksellaan lehmä
vakuutti minulle, että jotain hyvää oli maailmassa olemassa, piti vain
jotenkin, omassa mielessään, tavoittaa se. Ajattelin sitä asiaa, kun menin
nukkumaan.
Kävin niityllä koko kesän. Joskus luokseni tuli väärä lehmä, joskus koko
lauma. En antanut muille mitään, joku niistä oli vahingossa seivästänyt
sarveensa pienen tytön edellisenä vuonna, kun muutimme kauppaan. Älä
koskaan, koskaan mene lehmien lähelle, sanoi äiti silloin, enkä minä mennyt.
Me olimme arkoja, minä, äiti ja sisko. Minun naamani oli toiselta puolelta
punainen. Isä pilkkasi meitä. Hän ei kyennyt opettamaan meitä kaltaisekseen.
Mieluiten viihdyin yksikseni. Opin lukemaankin yksin.
Katselin ojasta, kun lehmäni oli laumassa. Halusin nähdä miten se tuli
toimeen muiden kanssa, oliko se niiden johtaja. Tunnistin sen täplien muodon
perusteella. Se juoksi pienen matkaa utareet hölskyen. Muut lehmät eivät
juosseet. Se oli viisaamman näköinen kuin muut. Sitä ylevöitti ystävyys
ihmiseen, joka oli paljastanut sille sielunsa.
Vihdoinkin minulla oli ystävä. Vain yksi, mutta se painoi kuusisataa
kiloa.
Kylämme yli ei ollut koskaan lentänyt helikopteri. Lehmät säntäsivät
pakoon, kun se vihdoin tuli - kaikki, paitsi Mansikki. Se katseli pelotta
isoa lintua, se uhmasi vuokseni tuntematonta. Minulla oli kaurahiutaleita,
joita se söi kädestäni. Sen turpa oli pehmeä ja märkä.
Mutta yleensä se vain seisoi ja huiskutti häntää. Meitä erotti aina
sähköpaimenlanka. Halusin enemmän. Halusin että meillä olisi sama harrastus.
Halusin ratsastaa sillä. Kerran katselin kun sitä lypsettiin. Mieleni teki
mennä sen tilalle. Olin nähnyt kun miehestä tuli maitoa. Olin ojassa
piilossa, enkä kehdannut edes tulla esiin.
Ajattelin sitä, kun menin nukkumaan. Ja muuta. Minulla oli teoria
olemassaolosta, se oli jossain kirjassa. Kerroin sen lehmälle. Ihminen voi
vain olla, niin kuin lehmä. Hänen ei tarvitse suorittaa mitään ansaitakseen
paikkansa maailmassa. Se paikka on olemassa, vaikkei tekisi mitään. Myös
rumilla ja laiskoilla on tehtävä: he ovat riippana muille, jotta nämä
kasvaisivat henkisesti.
Lehmä vain huiski paarmoja hännällään. Moitin sitä. Sen piti ymmärtää
olemassaolon teoria. Sen piti antaa jokin merkki. Olin varma että sillä oli
totuus hallussaan, koska se oli viaton. Mutta ei se ruvennut riitelemään.
Vähitellen minulle alkoi kuitenkin merkitä yhä enemmän pelkästään se, että
lehmä tuli luokseni. Eihän sen ollut mikään pakko tehdä niin. Olisihan
minulla voinut olla kirves, tai ritsa, tai pistooli - ei se olisi mitään
osannut etukäteen varoa. Mutta se luotti minuun. Ja kun se seisoi edessäni
eleettömänä, antamatta paljoa palautetta, aloin ajatella, että se ikään kuin
antautui käsiini aina siksi aikaa kun olimme yhdessä. Siksi aikaa se
tavallaan antoi minulle elämänsä lahjaksi, tai ainakin lainaksi, ja olin
siitä kiitollinen. Tulin siitä asiasta yhä tietoisemmaksi. En enää
tahtonutkaan ratsastaa. Enkä tahtonut mitään muutakaan sen enempää. Pääasia
että sillä oli hyvin. Pääasia että se oli onnellinen ja tahtoi yhä tulla
luokseni. Katsoin lehmän kiltteihin luottavaisiin silmiin ja vannoin olevani
aina sen ystävä. Koskaan, koskaan se ei joutuisi pettymään, että oli
valinnut juuri minut.
Ymmärsin vihdoin, että juuri tämä oli se hyvä elämässä, jota olin
yrittänyt miettiä ja etsiä: pyyteetön ystävyys. Oli sama, kohdistuiko se
tunne eläimeen vai ihmiseen, tärkeintä että niin pystyi tuntemaan.
Tuli syksy. Minua pilkattiin koulussa syntymämerkkini takia ja, uutena
asiana, siksi että olin koko kesän (minut oli nähty) puhellut yksikseni
lehmälle, joka oli tappajalehmä. Ei ole tappajalehmä, lohdutti äitini, vaan
liika seurallinen. Niin seurallinen, että yhden samalla luokalla olevan
pojan sisar oli vahingossa joutunut sen sarveen.
Lakkasin käymästä sen luona.
Yksi hyvä seuraus siitä oli: lehmä vietiin teuraaksi, enkä tiennyt sitä.
Ei se tietenkään enää muistanut minua, kun sitä talutettiin autoon. Sehän
oli vain lehmä. Siitä ei herunut tarpeeksi maitoa. Olin vain joku, joka toi
sille hyvää syötävää. Ajatteliko se minua sekunnin murto-osankaan vertaa,
kun sitä vietiin? Ja mitä se olisi hyödyttänyt?
Miten ystävä Punnitaan? Lääkäri tarkastaa sen. Sitä ammutaan pistoolilla
päähän. Se ripustetaan takajaloistaan roikkumaan. Sen kaula viilletään auki
ja veri lasketaan astiaan. Sen pää ja sorkat sahataan irti. Se nyljetään.
Sen vatsa avataan ja suolet ja sisäelimet valutetaan lattialle. Sitten se
Punnitaan. Niin saadaan ruhopaino.
Ikääntyessään ihminen muuttuu hempeämmäksi. Lapsuuden arvot palaavat. Niin
ei käy kaikille.
Eksyin sienimetsään - kuljin ympyrää ja siinä meni myöhään. Kotona sain
remmiä ja äiti oli kantarelleista mielissään. Aamulla lähdin mustikkaan.
Tulin keltaisen niityn laitaan ja leinikeiden keskellä laidunsi lehmiä. Olin
nähnyt niitä aina, en välittänyt niistä, pidin enemmän kissoista. Mutta yksi
lehmä erkani muista ja tuli sähköpaimenlangan luo minua katsomaan. Olin
metrin pituinen ja pakaroitani kirvelsi. Lehmä oli valtava. Sen silmät
olivat suuret ja ruskeat ja lempeät. Kukaan ihminen ei ollut katsonut minua
niin. Se ei säälinyt minua, vaan ymmärsi. Minä ikään kuin kevenin äkkiä.
Seisoin kädet polvihousujen taskuissa, muoviämpäri kyynärtaipeessa, ja
itkin.
Menin niitylle seuraavanakin aamuna. Vein lehmälle kaikenlaista sellaista
josta pidin ja arvelin senkin pitävän: rusinoita, pähkinöitä,
kaurahiutaleita. Varastin ne laareista, meillä oli kauppa, jossa myytiin
rehua ja muuta. Lehmä tuli kutsumatta luokseni kun näki minut. Osa
tuomisistani kelpasi sille, osan sain syödä itse.
- Tarzanist tul apinoitten kuninkas ko sil ol enemmä järkki pääs, sanoin
lehmälle.
Se nyhti ruohoa ja kuunteli.
- Muskettisoturi ova kaverei, ko niil o sama harrastus.
Se märehti ja tuijotti.
- Ol sää Mansikki, mää ole Jaakko. Jaakko.
Se laski läjän alleen.
Minä juttelin sille.
Meidän kaupan ohi meni soratie, se tuli kirkolta ja vei jonnekin. Lähdin
kerran siskon pyörällä katsomaan, mihin se tie vie. Minut saatiin kiinni
näköetäisyydellä. Olin silloin kuusivuotias. Äiti oli isän apuri kaupassa.
Meillä asiakas ei koskaan saanut odottaa turhaan. Osasin löytää pohjoisen
puusta ja etelän muurahaispesästä. Osasin tehdä nuotion sateella kuusen
kuivista alaoksista. Osasin kyhätä laavun saatavilla olevista aineksista jos
ne ainekset olivat sopivia. Osasin tunnistaa seitsemän tärkeintä
ruokasientämme. Jos eksyin, aloin kulkea laajenevaa ympyrää. Sen kehä
pakosta leikkaisi tietä joskus, vähäistäkin. Yhden virheen tein: en
ymmärtänyt että ilmansuuntien mukaan voi suunnistaa. Ymmärsin sen vasta
myöhemmin, kun olin seitsemän. Nyt olin seitsemän. Se oli pieni ikä
ihmiselle. Olin ollut kansakoulussa jo vuoden.
- Kui vanha sää ole? Aika vanha kaiketiki, jos lehmä vuasis lasketa...
Se ammui. Sen möreä mylvintä julisti hyväksyntää ja arvostusta, sillä
niitä minä tarvitsin. Koko tyynellä kulmikkaalla olemuksellaan lehmä
vakuutti minulle, että jotain hyvää oli maailmassa olemassa, piti vain
jotenkin, omassa mielessään, tavoittaa se. Ajattelin sitä asiaa, kun menin
nukkumaan.
Kävin niityllä koko kesän. Joskus luokseni tuli väärä lehmä, joskus koko
lauma. En antanut muille mitään, joku niistä oli vahingossa seivästänyt
sarveensa pienen tytön edellisenä vuonna, kun muutimme kauppaan. Älä
koskaan, koskaan mene lehmien lähelle, sanoi äiti silloin, enkä minä mennyt.
Me olimme arkoja, minä, äiti ja sisko. Minun naamani oli toiselta puolelta
punainen. Isä pilkkasi meitä. Hän ei kyennyt opettamaan meitä kaltaisekseen.
Mieluiten viihdyin yksikseni. Opin lukemaankin yksin.
Katselin ojasta, kun lehmäni oli laumassa. Halusin nähdä miten se tuli
toimeen muiden kanssa, oliko se niiden johtaja. Tunnistin sen täplien muodon
perusteella. Se juoksi pienen matkaa utareet hölskyen. Muut lehmät eivät
juosseet. Se oli viisaamman näköinen kuin muut. Sitä ylevöitti ystävyys
ihmiseen, joka oli paljastanut sille sielunsa.
Vihdoinkin minulla oli ystävä. Vain yksi, mutta se painoi kuusisataa
kiloa.
Kylämme yli ei ollut koskaan lentänyt helikopteri. Lehmät säntäsivät
pakoon, kun se vihdoin tuli - kaikki, paitsi Mansikki. Se katseli pelotta
isoa lintua, se uhmasi vuokseni tuntematonta. Minulla oli kaurahiutaleita,
joita se söi kädestäni. Sen turpa oli pehmeä ja märkä.
Mutta yleensä se vain seisoi ja huiskutti häntää. Meitä erotti aina
sähköpaimenlanka. Halusin enemmän. Halusin että meillä olisi sama harrastus.
Halusin ratsastaa sillä. Kerran katselin kun sitä lypsettiin. Mieleni teki
mennä sen tilalle. Olin nähnyt kun miehestä tuli maitoa. Olin ojassa
piilossa, enkä kehdannut edes tulla esiin.
Ajattelin sitä, kun menin nukkumaan. Ja muuta. Minulla oli teoria
olemassaolosta, se oli jossain kirjassa. Kerroin sen lehmälle. Ihminen voi
vain olla, niin kuin lehmä. Hänen ei tarvitse suorittaa mitään ansaitakseen
paikkansa maailmassa. Se paikka on olemassa, vaikkei tekisi mitään. Myös
rumilla ja laiskoilla on tehtävä: he ovat riippana muille, jotta nämä
kasvaisivat henkisesti.
Lehmä vain huiski paarmoja hännällään. Moitin sitä. Sen piti ymmärtää
olemassaolon teoria. Sen piti antaa jokin merkki. Olin varma että sillä oli
totuus hallussaan, koska se oli viaton. Mutta ei se ruvennut riitelemään.
Vähitellen minulle alkoi kuitenkin merkitä yhä enemmän pelkästään se, että
lehmä tuli luokseni. Eihän sen ollut mikään pakko tehdä niin. Olisihan
minulla voinut olla kirves, tai ritsa, tai pistooli - ei se olisi mitään
osannut etukäteen varoa. Mutta se luotti minuun. Ja kun se seisoi edessäni
eleettömänä, antamatta paljoa palautetta, aloin ajatella, että se ikään kuin
antautui käsiini aina siksi aikaa kun olimme yhdessä. Siksi aikaa se
tavallaan antoi minulle elämänsä lahjaksi, tai ainakin lainaksi, ja olin
siitä kiitollinen. Tulin siitä asiasta yhä tietoisemmaksi. En enää
tahtonutkaan ratsastaa. Enkä tahtonut mitään muutakaan sen enempää. Pääasia
että sillä oli hyvin. Pääasia että se oli onnellinen ja tahtoi yhä tulla
luokseni. Katsoin lehmän kiltteihin luottavaisiin silmiin ja vannoin olevani
aina sen ystävä. Koskaan, koskaan se ei joutuisi pettymään, että oli
valinnut juuri minut.
Ymmärsin vihdoin, että juuri tämä oli se hyvä elämässä, jota olin
yrittänyt miettiä ja etsiä: pyyteetön ystävyys. Oli sama, kohdistuiko se
tunne eläimeen vai ihmiseen, tärkeintä että niin pystyi tuntemaan.
Tuli syksy. Minua pilkattiin koulussa syntymämerkkini takia ja, uutena
asiana, siksi että olin koko kesän (minut oli nähty) puhellut yksikseni
lehmälle, joka oli tappajalehmä. Ei ole tappajalehmä, lohdutti äitini, vaan
liika seurallinen. Niin seurallinen, että yhden samalla luokalla olevan
pojan sisar oli vahingossa joutunut sen sarveen.
Lakkasin käymästä sen luona.
Yksi hyvä seuraus siitä oli: lehmä vietiin teuraaksi, enkä tiennyt sitä.
Ei se tietenkään enää muistanut minua, kun sitä talutettiin autoon. Sehän
oli vain lehmä. Siitä ei herunut tarpeeksi maitoa. Olin vain joku, joka toi
sille hyvää syötävää. Ajatteliko se minua sekunnin murto-osankaan vertaa,
kun sitä vietiin? Ja mitä se olisi hyödyttänyt?
Miten ystävä Punnitaan? Lääkäri tarkastaa sen. Sitä ammutaan pistoolilla
päähän. Se ripustetaan takajaloistaan roikkumaan. Sen kaula viilletään auki
ja veri lasketaan astiaan. Sen pää ja sorkat sahataan irti. Se nyljetään.
Sen vatsa avataan ja suolet ja sisäelimet valutetaan lattialle. Sitten se
Punnitaan. Niin saadaan ruhopaino.
Ikääntyessään ihminen muuttuu hempeämmäksi. Lapsuuden arvot palaavat. Niin
ei käy kaikille.