Simo Pahula
2005-12-07 22:38:26 UTC
uusinta tuotantoani. Kertomus 18-vuotis syntymäpäivästä sorakuopalla
---------------------------------------------
KAHDEKSANTOISTA
Tänään oli pilvinen päivä, ystäväni Petrin syntymäpäivä. Hän täytti tänään
sen kahdeksantoista vuotta. Tätä päivää oli Pete odottanut kauan. Tänään hän
voisi tehdä sen. Emme me estelisi, sillä ei se paljon Peten tilannetta ja
elämää olisi auttanut.
Tiesin syyt minkä tähden hän ei olisi enää halunnut jatkaa. Aivovamma. Se
tuli kun ei halunnut käyttää kypärää pyöräillessään. No, en minäkään kyllä
käytä sitä. Tunsin surua kaverini puolesta samalla tietäen, etten osaisi
auttaa häntä ja myös sen tajusin, kuinka suuri himo hänelle oli kuolemasta
tullut. Olimme tuolloin juuri täyttäneet kumpikin kahdeksantoista eli koko
elämä edessä. Suuria suunnitelmia oli meillä kummallakin kelattu. Opiskelut,
armeijat, töihin ja sitten naimisiin, lapsia - aikanaan sitten kultainen
vanhuus kiikkutuolissa. Se oli tuntunut todelliselta suunnitelmalta. Pete
kysyi kerran, että onnistuuko elämä? Silloin en osannut vastata muuta kuin
myöntävästi. Mikä muu olisi siihen tilanteeseen paremmin käynyt? En tiedä
sitä vieläkään.
Pete olisi halunnut päästä korkeakouluihin, yliopistoon ja ehkä, ilman sitä
onnettomuutta, jonain päivänä hänestä olisi tullut presidenttikin koska
politiikka kiinnosti. Mutta aivovamma rajoitti hänen kykyään oppia mitään
uutta tai pystyä vastuulliseen työhön. Tuolloin itseäni ei jaksanut
kiinnostaa Peten jatkuva valitus tilastaan. Mä tahdoin vain olla hiljaa ja
onnellinen siitä hetkestä. En todellakaan miettiä kaikkea maailman
julmuuksia. Tahdoin vain olla miettimättä mitään pahaa sillä toisinaan, jos
mä vaan annan itselleni luvan vajota syvemmälle itseeni, huomaan
ajattelevani kuten Petri.
"Kyllä mä sen tiedän, että sulla on tosi paha olla juuri nyt. Mutta älä tee
vielä mitään, sillä muuten tämä ilta menisi piloille"
Pete nauroi ajatusvirhettäni. Hänetkö tapettaisiin tänään? Mä korjasin asian
oikeaksi. Katseemme kohtasivat ja asia meni sitä kautta perille ja Pete
hymyili innostuneisuuttaan. Tulimme kävelytien loppuun, siihen mistä alkaa
maantie. Kuljimme sitä pitkin sen hylätyn sorakuopan liittymään. Paikka oli
oikea.
"Kuule, Pete. Sä varmaan tahdot nyt tehdä SEN?"
"Kyllähän minä.. Sulla on se nyt mukana?"
"On SE. Kas, tässä.. Ole hyvä."
"kiitti. Mä menen sitten tuonne?"
"No - et sä sitä tässäkään voi tehdä. heh, joku soittaa poliisit ja siinä
sitten oltaisiin.."
"Sorakuoppa - täältä tullaan! Kiitos sulle tästä."
"Eipä kestä, hyvää syntymäpäivää!"
Sorakuopan tie vietti jyrkästi alas mutta suorasti. Pete juoksi innoissaan
sen reitin alas ja päästyään perille vilkutti minulle. Heilutin kättäni
takaisin.
Pete jäi sinne ottamaan vaatteitaan pois. Hän tahtoi tehdä sen, niin kuin
oli yhdessä elokuvassa nähnyt: Täysin alastomana viillellä itseään päästä
varpaisiin. Viiltää joka kerran syvemmältä, mitä teki edellisellä
nirhaamisella lopulta valahtaen kuolleena maahan. Kävelin vain sitä
maantietä eteenpäin Peten huudellessa nautinnosta. Se ääntely kuului siihen
riittiin siinä elokuvassa. Se oli aika hyvä leffa.. Katsoin puiden välistä
Peten touhuja. Kyllä se vain teki sitä samaa, kun se tyyppi siinä
elokuvassa.
Ajattelin tuolloin poistua maantieltä ja mennä metsiä pitkin takaisin,
jottei minua alettaisi epäilemään kuolemantuottamuksesta. Tiellä ei ollut
tuohon aikaan paljolti liikennettä. Vain koululaisia kuljettanut bussi meni
ohitse. Tuon auton mentyä katsahdin takaisin sorakuopalle eikä Pete enää
seissyt pystyssä. Naurahdin ja lähdin pois. Minusta tuntui oikealta, sillä
ei elämä mikä Peteä odotti, ollut sen parempi kuin mitä nyt tapahtunut oli.
--------------------------------------------
---------------------------------------------
KAHDEKSANTOISTA
Tänään oli pilvinen päivä, ystäväni Petrin syntymäpäivä. Hän täytti tänään
sen kahdeksantoista vuotta. Tätä päivää oli Pete odottanut kauan. Tänään hän
voisi tehdä sen. Emme me estelisi, sillä ei se paljon Peten tilannetta ja
elämää olisi auttanut.
Tiesin syyt minkä tähden hän ei olisi enää halunnut jatkaa. Aivovamma. Se
tuli kun ei halunnut käyttää kypärää pyöräillessään. No, en minäkään kyllä
käytä sitä. Tunsin surua kaverini puolesta samalla tietäen, etten osaisi
auttaa häntä ja myös sen tajusin, kuinka suuri himo hänelle oli kuolemasta
tullut. Olimme tuolloin juuri täyttäneet kumpikin kahdeksantoista eli koko
elämä edessä. Suuria suunnitelmia oli meillä kummallakin kelattu. Opiskelut,
armeijat, töihin ja sitten naimisiin, lapsia - aikanaan sitten kultainen
vanhuus kiikkutuolissa. Se oli tuntunut todelliselta suunnitelmalta. Pete
kysyi kerran, että onnistuuko elämä? Silloin en osannut vastata muuta kuin
myöntävästi. Mikä muu olisi siihen tilanteeseen paremmin käynyt? En tiedä
sitä vieläkään.
Pete olisi halunnut päästä korkeakouluihin, yliopistoon ja ehkä, ilman sitä
onnettomuutta, jonain päivänä hänestä olisi tullut presidenttikin koska
politiikka kiinnosti. Mutta aivovamma rajoitti hänen kykyään oppia mitään
uutta tai pystyä vastuulliseen työhön. Tuolloin itseäni ei jaksanut
kiinnostaa Peten jatkuva valitus tilastaan. Mä tahdoin vain olla hiljaa ja
onnellinen siitä hetkestä. En todellakaan miettiä kaikkea maailman
julmuuksia. Tahdoin vain olla miettimättä mitään pahaa sillä toisinaan, jos
mä vaan annan itselleni luvan vajota syvemmälle itseeni, huomaan
ajattelevani kuten Petri.
"Kyllä mä sen tiedän, että sulla on tosi paha olla juuri nyt. Mutta älä tee
vielä mitään, sillä muuten tämä ilta menisi piloille"
Pete nauroi ajatusvirhettäni. Hänetkö tapettaisiin tänään? Mä korjasin asian
oikeaksi. Katseemme kohtasivat ja asia meni sitä kautta perille ja Pete
hymyili innostuneisuuttaan. Tulimme kävelytien loppuun, siihen mistä alkaa
maantie. Kuljimme sitä pitkin sen hylätyn sorakuopan liittymään. Paikka oli
oikea.
"Kuule, Pete. Sä varmaan tahdot nyt tehdä SEN?"
"Kyllähän minä.. Sulla on se nyt mukana?"
"On SE. Kas, tässä.. Ole hyvä."
"kiitti. Mä menen sitten tuonne?"
"No - et sä sitä tässäkään voi tehdä. heh, joku soittaa poliisit ja siinä
sitten oltaisiin.."
"Sorakuoppa - täältä tullaan! Kiitos sulle tästä."
"Eipä kestä, hyvää syntymäpäivää!"
Sorakuopan tie vietti jyrkästi alas mutta suorasti. Pete juoksi innoissaan
sen reitin alas ja päästyään perille vilkutti minulle. Heilutin kättäni
takaisin.
Pete jäi sinne ottamaan vaatteitaan pois. Hän tahtoi tehdä sen, niin kuin
oli yhdessä elokuvassa nähnyt: Täysin alastomana viillellä itseään päästä
varpaisiin. Viiltää joka kerran syvemmältä, mitä teki edellisellä
nirhaamisella lopulta valahtaen kuolleena maahan. Kävelin vain sitä
maantietä eteenpäin Peten huudellessa nautinnosta. Se ääntely kuului siihen
riittiin siinä elokuvassa. Se oli aika hyvä leffa.. Katsoin puiden välistä
Peten touhuja. Kyllä se vain teki sitä samaa, kun se tyyppi siinä
elokuvassa.
Ajattelin tuolloin poistua maantieltä ja mennä metsiä pitkin takaisin,
jottei minua alettaisi epäilemään kuolemantuottamuksesta. Tiellä ei ollut
tuohon aikaan paljolti liikennettä. Vain koululaisia kuljettanut bussi meni
ohitse. Tuon auton mentyä katsahdin takaisin sorakuopalle eikä Pete enää
seissyt pystyssä. Naurahdin ja lähdin pois. Minusta tuntui oikealta, sillä
ei elämä mikä Peteä odotti, ollut sen parempi kuin mitä nyt tapahtunut oli.
--------------------------------------------
--
==============================
T.Simo Pahula
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula - Kirjoitan, siis olen
UUSI OSIO: Galleria - muokkaamiani kuvia.
LKS-hauskoja tekstejäni
==============================
T.Simo Pahula
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula - Kirjoitan, siis olen
UUSI OSIO: Galleria - muokkaamiani kuvia.
LKS-hauskoja tekstejäni