Kesäkirjoittaja
2005-11-17 13:59:18 UTC
Tässä minä nyt istun ja mietin. Mietin Samia ja meidän suhdettamme.
Se on aika outo minusta. Tai outo ja outo...emmehän me edes kunnolla
tunne toisiamme...ja silti tiedämme toisistamme muutakin kuin nimen.
Sami Aho oli minulle näet jonkin aikaa sitten pelkkä nimi, kuten
varmaan Irja Leivokin hänelle. Mutta nyt me molemmat tiedämme
toisistamme sen, että pidämme kirjoittamisesta.
Minulle ei ole kirjoittaminen aikoihin maistanut, ja se kai johtuu
siitä kriitikosta, joka pilasi kaiken. Mutta minä en jostakin syystä
halua nyt ajatella häntä, vaan Samia. Mietin, lukeeko hän koskaan
tekstejäni ja mitä hän niistä pitää. Ehkä ne ovat hänen
makuunsa liian pitkäpiimäisiä ja jaarittelevia. Mutta minä en ole
niin edistynyt kirjoittaja kuin Sami on. Samia voisi jo sanoa
kirjailijaksi, vaikka hän ei minun tietääkseni olekaan julkaissut
koskaan kunnon kirjaa. Mutta toisaalta, en ole minäkään. Muutaman
lehtijutun olen joskus kauan sitten kouluaikana tehnyt, mutta siihen se
sitten onkin jäänyt.
En tiedä, onko Kari enää elossa vai kuollut, mutta uskon kyllä
hänen menneen manan majoille. Tai sitten hän on koko tämän ajan
maannut henkitoreissaan sairaalassa. Viimeisessä viestissään minulle
hän kyllä kertoi lopun lähenevän...joten uskon ettei häntä enää
ole.
Kari sanoi minun edistyneen...kai minä sitten olen edistynyt - jos
sitä nyt millään pystyy mittaamaan kirjoittamisen ollessa kyseessä.
Jos kyse olisi vaikkapa uimisesta, tietäisin edistymiseni siitä,
miten paljon jaksan kerralla uida. Kerrankin ollessani Kantavuoressa
isoäitini luona käymässä en loman alussa jaksanut uida kovinkaan
kauas laiturin luota, mutta mitä pidemmälle loma eteni, sitä
kestävämmäksi minä tulin. Lopulta jaksoin jo käydä melkein
lumpeilla asti, ja ne kelluvat kaukana laiturista ne. En silti uskalla
yliarvoida voimiani, se voisi olla katastrofi terveydelliseltä
kannalta katsoen.
Mitä tulee kirjoittamiseen, Hannu Laine on kyllä antanut palautetta
minulle aika ajoin, mutta sen enempää hän kuin kukaan muukaan ei ole
lupautunut "virallisesti" olemaan ateljeekriitikkonani. Kari oli
nimittäin juuri sitä. Hän oli ateljeekriitikkonani ja taisi hän
vähän minuun ihastuakin, mutta minä torjuin hänet joka kerta. En
ollut kiinnostunut hänestä. Hän oli liian vanha minulle. Ja
siltikin...hänen poismenonsa jätti aukon. Aukon, joka olisi
välttämättä täytettävä jotenkin. En voi vaatia keneltäkää
sellaista palvelusta, mutta en ole toisaalta tehnyt tarjoustakaan enkä
minkään sortin ehdotuksia kenellekään koskien kriitikoksi
ryhtymistä.
Minä olen huono kritisoimaan. Ehkä huomaan toiston ja
kielioppivirheet, mutta siihenpä se sitten jääkin. Minä olen surkea
kriitikko, tiedän sen. Olen muiden teksteille yhtä sokea kuin
omillenikin. Korkeintaan pystyn ensilukemisen perusteella sanomaan,
tykkäsinkö vai en.
Ajatukseni palaavat Samiin. Olen eräällä tavalla huijannut häntä,
kun olen vain sanonut aina hänen kirjoittavan hyvin ja kehottanut
jatkamaan. Olen sillä kuitannut koko kritisoinnin. Useinkaan minulla
ei ole aikaa syventyä toisten tekstihin kuten he syventyvät omiini,
sillä minulla on kauheita kiireitä. Mutta toisaalta...eikö se ole
pettämistä jos surkeasta tekstistä kiiruhtaa lausumaan "Hyvin
kirjoitettu jatka vaan", ikään kuin koko asian voisi kuitata sillä?
Puistelen päätäni. En tiedä kerronko koskaan tästä Samille vai
en. Jos hän saa joskus tietää, saakoon. Totuus näet on, että hän
kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa itse asiassa sata kertaa minua
paremmin. Jos meidän kahden välillä pitäisi valita jonkun
kirjoituskilpailun palkittava ehdokas, kannattaisin itse ilman muuta
Samia voittajaksi, sillä hän on sellainen. Hänessä on ainesta
vaikka millaisen kisan voittajaksi. Itse jäisin jumboksi vaikka miten
hyvin tekstini laatisin, tiedän sen. On minulle tosin sanottu, että
osaan laatia sähköpostiviestit hyvin, mutta sähköpostiviesti ja
kirjoituskilpailu eivät ole mitenkään verrattavissa toisiinsa.
Sähköpostiviesti kirjoitetaan usein kiireessä, kun taas
kirjoituskilpailu vaatii pitkäjännitteisempää työtä. Ja siihen
minusta ei liene. Tai...ehkä lienee, jos joku kannustaisi vieressä.
Kannustaisi...niin. Sami on kannustanut minua omalla tavallaan...en
vaan tiedä, kerronko hänelle koskaan siitäkään asiasta. Sami on
sytyttänyt sen minulla lapsena olleen kipinän takaisin liekkiin, sen
saman, jonka Kari melkein onnistui tappamaan - nyt sen kai uskaltaa
sanoa, kun hän ei enää itse ole sitä kuulemassa - onnistui melkein,
mutta ei ihan. Jotenkin se säilyi elossa niiden rasittavien vuosien
läpi...vai olivatko ne sittenkään niin rasittavia? En itse asiassa
tiedä sitä. Ihmettelen vielä tänäänkin, miksi kaipaan Karia yhä
- kaipaan, vaikka tiedän ja muistan hyvin, miten rasittava hän
toisinaan oli. Mutta silti...jokin hänessä kai sai minut tuntemaan
että osaisin kirjoittaa jos tahtoisin. Ja kai minä tahdon
osata...aina välillä. Mutta on aikoja, jolloin en voi ajatellakaan
kirjoittamista. Aikoja, jolloin olen aivan liiaksi lukossa voidakseni
siirtää sanaakaan paperille, näytöstä puhumattakaan.
"Tsemppiä, Sami! Älä luovuta - ethän? Sinulle on tärkeää, että
joku lukee...ja niin olisi minullekin...Niin, ehkäpä juuri sinä olet
se joka näitä minunkin jorinoitani lukee - vaikka ne tylsiä
ovatkin", ajattelen ja suljen päiväkirjani.
Se on aika outo minusta. Tai outo ja outo...emmehän me edes kunnolla
tunne toisiamme...ja silti tiedämme toisistamme muutakin kuin nimen.
Sami Aho oli minulle näet jonkin aikaa sitten pelkkä nimi, kuten
varmaan Irja Leivokin hänelle. Mutta nyt me molemmat tiedämme
toisistamme sen, että pidämme kirjoittamisesta.
Minulle ei ole kirjoittaminen aikoihin maistanut, ja se kai johtuu
siitä kriitikosta, joka pilasi kaiken. Mutta minä en jostakin syystä
halua nyt ajatella häntä, vaan Samia. Mietin, lukeeko hän koskaan
tekstejäni ja mitä hän niistä pitää. Ehkä ne ovat hänen
makuunsa liian pitkäpiimäisiä ja jaarittelevia. Mutta minä en ole
niin edistynyt kirjoittaja kuin Sami on. Samia voisi jo sanoa
kirjailijaksi, vaikka hän ei minun tietääkseni olekaan julkaissut
koskaan kunnon kirjaa. Mutta toisaalta, en ole minäkään. Muutaman
lehtijutun olen joskus kauan sitten kouluaikana tehnyt, mutta siihen se
sitten onkin jäänyt.
En tiedä, onko Kari enää elossa vai kuollut, mutta uskon kyllä
hänen menneen manan majoille. Tai sitten hän on koko tämän ajan
maannut henkitoreissaan sairaalassa. Viimeisessä viestissään minulle
hän kyllä kertoi lopun lähenevän...joten uskon ettei häntä enää
ole.
Kari sanoi minun edistyneen...kai minä sitten olen edistynyt - jos
sitä nyt millään pystyy mittaamaan kirjoittamisen ollessa kyseessä.
Jos kyse olisi vaikkapa uimisesta, tietäisin edistymiseni siitä,
miten paljon jaksan kerralla uida. Kerrankin ollessani Kantavuoressa
isoäitini luona käymässä en loman alussa jaksanut uida kovinkaan
kauas laiturin luota, mutta mitä pidemmälle loma eteni, sitä
kestävämmäksi minä tulin. Lopulta jaksoin jo käydä melkein
lumpeilla asti, ja ne kelluvat kaukana laiturista ne. En silti uskalla
yliarvoida voimiani, se voisi olla katastrofi terveydelliseltä
kannalta katsoen.
Mitä tulee kirjoittamiseen, Hannu Laine on kyllä antanut palautetta
minulle aika ajoin, mutta sen enempää hän kuin kukaan muukaan ei ole
lupautunut "virallisesti" olemaan ateljeekriitikkonani. Kari oli
nimittäin juuri sitä. Hän oli ateljeekriitikkonani ja taisi hän
vähän minuun ihastuakin, mutta minä torjuin hänet joka kerta. En
ollut kiinnostunut hänestä. Hän oli liian vanha minulle. Ja
siltikin...hänen poismenonsa jätti aukon. Aukon, joka olisi
välttämättä täytettävä jotenkin. En voi vaatia keneltäkää
sellaista palvelusta, mutta en ole toisaalta tehnyt tarjoustakaan enkä
minkään sortin ehdotuksia kenellekään koskien kriitikoksi
ryhtymistä.
Minä olen huono kritisoimaan. Ehkä huomaan toiston ja
kielioppivirheet, mutta siihenpä se sitten jääkin. Minä olen surkea
kriitikko, tiedän sen. Olen muiden teksteille yhtä sokea kuin
omillenikin. Korkeintaan pystyn ensilukemisen perusteella sanomaan,
tykkäsinkö vai en.
Ajatukseni palaavat Samiin. Olen eräällä tavalla huijannut häntä,
kun olen vain sanonut aina hänen kirjoittavan hyvin ja kehottanut
jatkamaan. Olen sillä kuitannut koko kritisoinnin. Useinkaan minulla
ei ole aikaa syventyä toisten tekstihin kuten he syventyvät omiini,
sillä minulla on kauheita kiireitä. Mutta toisaalta...eikö se ole
pettämistä jos surkeasta tekstistä kiiruhtaa lausumaan "Hyvin
kirjoitettu jatka vaan", ikään kuin koko asian voisi kuitata sillä?
Puistelen päätäni. En tiedä kerronko koskaan tästä Samille vai
en. Jos hän saa joskus tietää, saakoon. Totuus näet on, että hän
kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa itse asiassa sata kertaa minua
paremmin. Jos meidän kahden välillä pitäisi valita jonkun
kirjoituskilpailun palkittava ehdokas, kannattaisin itse ilman muuta
Samia voittajaksi, sillä hän on sellainen. Hänessä on ainesta
vaikka millaisen kisan voittajaksi. Itse jäisin jumboksi vaikka miten
hyvin tekstini laatisin, tiedän sen. On minulle tosin sanottu, että
osaan laatia sähköpostiviestit hyvin, mutta sähköpostiviesti ja
kirjoituskilpailu eivät ole mitenkään verrattavissa toisiinsa.
Sähköpostiviesti kirjoitetaan usein kiireessä, kun taas
kirjoituskilpailu vaatii pitkäjännitteisempää työtä. Ja siihen
minusta ei liene. Tai...ehkä lienee, jos joku kannustaisi vieressä.
Kannustaisi...niin. Sami on kannustanut minua omalla tavallaan...en
vaan tiedä, kerronko hänelle koskaan siitäkään asiasta. Sami on
sytyttänyt sen minulla lapsena olleen kipinän takaisin liekkiin, sen
saman, jonka Kari melkein onnistui tappamaan - nyt sen kai uskaltaa
sanoa, kun hän ei enää itse ole sitä kuulemassa - onnistui melkein,
mutta ei ihan. Jotenkin se säilyi elossa niiden rasittavien vuosien
läpi...vai olivatko ne sittenkään niin rasittavia? En itse asiassa
tiedä sitä. Ihmettelen vielä tänäänkin, miksi kaipaan Karia yhä
- kaipaan, vaikka tiedän ja muistan hyvin, miten rasittava hän
toisinaan oli. Mutta silti...jokin hänessä kai sai minut tuntemaan
että osaisin kirjoittaa jos tahtoisin. Ja kai minä tahdon
osata...aina välillä. Mutta on aikoja, jolloin en voi ajatellakaan
kirjoittamista. Aikoja, jolloin olen aivan liiaksi lukossa voidakseni
siirtää sanaakaan paperille, näytöstä puhumattakaan.
"Tsemppiä, Sami! Älä luovuta - ethän? Sinulle on tärkeää, että
joku lukee...ja niin olisi minullekin...Niin, ehkäpä juuri sinä olet
se joka näitä minunkin jorinoitani lukee - vaikka ne tylsiä
ovatkin", ajattelen ja suljen päiväkirjani.