Pirjo Ilvesvuori
2006-03-25 11:18:01 UTC
Uusi ateljeekriitikko Arolassa
Luku 1, versio 1
- Tämä on siis se kuuluisa Arola, Jouni Lahti sanoi Pinja Visurille
astuttuaan ulos autosta Arolan pihamaalle.
- Tämä se on, Pinja vastasi tullen ulos Vectransa kuljettajan puoleisesta
ovesta. Hän oli hakenut Jounin kentältä, minne Jounin tuonut kone oli
laskeutunut lennettyään sitä ennen Helsingistä tunnin verran.
- On kuin olisin ollut täällä ennenkin, Jouni sanoi astuen pari askelta
eteenpäin.
- Olet sinä tavallaan ollutkin. Tekstieni kautta, Pinja selitti.
- Mitä tarkoitat? Jouni ihmetteli.
- Etkö muista viimeisintä kirjoittamaani rakkaustarinaa? Sitä, jossa Kai Aro
rakastuu Sini Eloon. Minä sijoitin sen tapahtumat tänne, Pinja sanoi
naurahtaen iloisesti.
- Nyt sinä narraat, Jouni sanoi Pinjaan katsoen. Hänen oli kuitenkin
myönnettävä, että paikat näyttivät tutuilta, vaikkei hän ollut koskaan
aiemmin käynyt Arolassa.
He lähtivät kävelemään pihan poikki. Hetken kuluttua Arolan ulko-ovi avautui
ja ulos astui parrakas ja vatsakas mies.
- Tuo on yksi sedistäni, Rauli Nutti nimeltään. Hän isännöi tätä taloa,
Pinja selitti. Hän meni tervehtimään setäänsä ja esitteli Jounin hänelle.
- Sinullapa nuo sulhaset vaihtuvat tiheästi. Ensin Reino ja nyt Jouni,
kommentoi Pinjan setä veljentyttären lopetettua.
- Parempi nimi olisi ateljeekriitikko, jos sellainen nimi nyt Jounille
sopii, hän kun ei ole tuntenut minua ja tekstejäni kovinkaan kauaa. Ja mitä
Reinoon tulee, hän on menneen talven lumia - kirjaimellisesti ja
lopullisesti, Pinja sanoi painottaen erityisesti viimeisiä sanoja.
- Mennen talven lumia? ihmetteli Rauli, ja Jounikin kohotti kulmiaan.
- Niin. Hän on...hän...Pinjalla tarttuivat sanat kurkkuun. Tästä aiheesta
hänen oli aina ollut vaikea puhua.
- Hän on mennyt..Laura-tädin luo, Pinja lopulta sai sanotuksi ja toivoi
setänsä ymmärtävän. Rauli nyökkäsi.
- Ikävä kuulla, hän sanoi veljentyttärelleen.
- Niin...niin on. Heli oli menehtyä suruun kun sai kuulla totuuden. Hänen
oli itse mentävä sairaalaan ja kosketettava ruumista, ennen kuin hän suostui
tajuamaan tapahtuneen, Pinja selitti.
Tässä kohden Jouni putosi kelkasta.
- Mistä te kaksi oikein puhutte? hän ihmetteli.
- Ai niin, enhän minä ole kertonut sinulle vielä kaikkea. Jos sinulla vain
on aikaa, minä kerron sinulle kaiken sen, missä olen itse ollut mukana.
Alusta saakka, Pinja lupasi.
- No mitä muutakaan minulla olisi kuin aikaa, Jouni heitti ilmaan retorisen
kysymyksen.
- Sinähän itse kutsuit minut tänne, ja annettuasi ymmärtää, ettet hyväksyisi
kieltävää vastausta en voinut kuin suostua kutsuusi, hän jatkoi vielä.
- Paha tuota on kieltääkään, Pinja myönsi. Hän aikoi juuri ryhtyä neulomaan
ja kertomaan samalla Reinon ja Helin tarinaa, kun Arolan ulko-ovi avautui
uudelleen, mutta tällä kertaa kynnykselle tuli tummatukkainen nainen, jolla
oli iloiset kasvot ja silmälasit, kuten Pinjallakin.
- No mutta hyvänen aika, Pinjahan se siinä! Ja Vectra! nainen huudahti.
- Raija! Sinä oletkin täällä! Minä luulin, ettet sinä ole paikalla
ollenkaan, kun Rauli vain tuli meitä vastaanottamaan, Pinja huudahti. Hän
jätti kutimensa istuimelle ja nousi keinusta.
- Minä tosiaan tulin Vectralla tänne asti, Pinja sanoi viitaten autoaan
kohti.
- Millainen Vectra tuo on? Tarkoitan, onko se vanhakin? Ei siinä ainakaan
näy ruostetta, Raija puhua pälpätti taukoamatta.
- No, onhan se yhdentoista vuoden ikäinen jo. Ja löytyy siitä ruostettakin,
mutta ei niin kriittisistä kohdista, että pitäisi pelätä kuskin tippuvan
tielle kesken ajon, Pinja naurahti.
- Yhdentoista...Vuosimalli on siis -93, Raija laski nopeasti päässään.
- Tosi kuin vesi, Pinja vahvisti.
Raijan katse osui yhtäkkiä Vectrasta Jouniin, joka istui yhä keinussa.
- Tuoko se sinun sulhasesi on? Raija sanoi ihmetellen. Hän oli sattumalta
kuullut miehensä sanat tämän rientäessä portaille Pinjaa vastaan.
- Ei hän ole mikään sulhanen. Tule, niin esittelen sinut hänelle, Pinja
kiskoi Raijaa mukaansa, eikä Raijaa tarvinnutkaan kahdesti käskeä.
- Raija, tässä on Jouni Lahti. Jouni, tämä nainen on Raija Nutti, setäni
vaimo, Pinja esitteli etiketin mukaisessa järjestyksessä. Raija ja Jouni
kättelivät ja nyökkäsivät toisilleen.
- Tulkaa nyt ihmeessä kahville, niin että minä ja Rauli saamme tutustua
tähän sinun vieraaseesi kunnolla, Raija kehotti. Pinja ei kahta kutsua
kaivannut, hän lähti heti, eikä Jounin auttanut kuin seurata perässä.
Muutaman hetken kuluttua koko joukko oli Arolan tuvan pitkän pöydän ääressä.
Rauli ja Raija olivat toisella puolella, ja Pinja ja Jouni toisella.
- Mikä sinun matkasi tarkoitus on? Rauli kysyi Jounilta.
- Sanoinhan jo, että hän on ateljeekriitikon ominaisuudessa täällä, Pinja
vastasi sedälleen Jounin puolesta.
- Niin minäkin olen käsittänyt, Jouni vastasi hiljaa. Hän ei halunnut alkaa
riidellä heti ensi visiitillä.
- Ateljeekriitikko? Raijan kulmat kohosivat ja äänessä oli kysyvä sävy.
- Niin. Ateljeekriitikko...hän antaa henkilökohtaista opastusta
kirjoittamisen ongelmissa, Jouni sai sanotuksi. Hän ei ollut varma
määritelmänsä oikeellisuudesta, mutta ei kai se niin tärkeää ollutkaan.
Pääasia oli, että Pinjan teksti luisti ja pahat muistot pysyivät loitolla.
- Eikös Reinokin ollut jokin sentapainen? Raija tiedusteli. Pinja ei voinut
kuin nyökätä. Näki selvästi, että aihe oli hänelle arka.
- Anteeksi, Raija sanoi heti huomattuaan miehensä veljentyttären reaktion.
- Ei se haittaa, Jouni sanoi Pinjan puolesta, ja sai palkakseen kiitollisen
katseen. Pinja tunsi jotain lämmintä läikähtävän sisuksissaan, mutta ei
halunnut paljastaa mitään ilmeellään.
- Niin...se tarina, Pinja sanoi juotuaan muutaman siemauksen teetä kupista,
jonka Raija oli hänelle kattanut.
- Kyllä se ehditään, Jouni rauhoitti. Pinja yllättyi. Mikä mieheen oli
mennyt?
- Jos kerran minä olen sinun ateljeekriitikkosi, niin eikö olisi vain
kohtuullista, jos katsoisimme tekstejäsi ensin? Jouni kysyi.
- Mikäpä siinä, Pinja vastasi. Hän kurottui ottamaan reppunsa sohvalta, ja
veti esiin kansion, jonka ojensi Jounille.
- Kas tässä vähän lukemista.
- Oletko sinä kirjoittanut näin paljon? Jouni oli yhtä kysymysmerkkiä.
- Olen.
Jouni joi kuppinsa tyhjäksi, kiitti isäntäväkeä ja siirtyi sohvalle istumaan
kansio sylissään. Hän avasi sen ja löysi liuskakaupalla tekstiä.
- On sinulla totisesti luovuus kukkinut, hän sanoi ja selaili tekstejä.
- On se, Pinjalta pääsi huokaisu ja hän tuijotti eteensä.
- Eikö sinulla sitten enää luovuus kuki? Jouni ihmetteli.
- Ei. Ei enää. Jos olisit tuntenut minut lapsena...silloin olisit ollut
ylityöllistetty, Pinja naurahti.
- Mutta sinä et olisi tainnut jaksaa keskittyä tähän työhön silloin.
Tarkoitan tekstiesi muokkaamista, Jouni katsoi vakavana Pinjaa.
- Totta puhut. En olisi jaksanutkaan. Enkä tiedä jaksanko
edelleenkään...mutta aina sopii koettaa, Pinja tunnusti.
- Tiedätkö...en viitsisi alkaa vielä penkoa näitä, Jouni tunnusti.
- Laiskuusko vaivaa? Pinja joi viimeisen siemauksen kupistaan ja katsoi
Jounia terävästi.
- Ei. Ei ole kyse siitä. Minä haluan auttaa sinua. Mutta jotta voisin
auttaa, sinun on kerrottava minulle enemmän itsestäsi ja siitä, mitä ja
miten kirjoitat. Mistä saat aiheesi ja mikä sinua inspiroi. Ja miten yleensä
pääset kuivien kausien yli.
Taas Pinja huokaisi. Hän tuijotti kauan eteensä, ennen kuin vastasi.
- Inspiraatiopohjalta minä kirjoitan. Niin olen tehnyt aina. Lapsuudessani
inspiraatio laukkasi kuin villihevonen, mutta sitten...lähde ehtyi, Pinja
vastasi.
- Ei se lähde ehtynyt. Usko minua, luovuus ei kuole koskaan. Se
vain...muuttaa muotoaan.
- Muuttaa muotoaan? Pinjan kulmat kohosivat.
- Niin. Mielenkiinnon kohteet vaihtuvat, ja inspiraatio muuttuu siinä
samalla, Jouni selitti.
- Sitäkö se sitten onkin, kun puikot ja lanka vievät minua nykyään kuin
pässiä narussa? Vaikka uskon kyllä saaneeni sen lahjan ihan geenieni myötä,
tarkoitan nyt käsitöiden tekemisen lahjaa, Pinja selitti.
- Niin sinä sait kirjoittamisenkin lahjan. Geeneissä se sinulla on, usko
pois. Mutta määrätietoinen työ on se, jonka avulla sitä lahjaa kehitetään,
Jouni sanoi.
- Tiedän tiedän. Ja käytänhän minä sitä lahjaa, tarkoitan kirjoittamista,
mutta...en tiedä mikä minun idearikkauteni on yhtäkkä vienyt. Teksti ei vain
tule enää, niin kuin se tuli ennen. Tai tulisi se jos antaisin sen tulla,
mutta...
- Mutta mitä?
- Mutta ne aiheet, joista tahtoisin kirjoittaa....En pysty kirjoittamaan
niistä. Se koskee liikaa, Pinja selitti ja kuivasi silmäkulmiaan.
- Taidat olla aika tunnepitoinen ihminen, Jouni lausahti.
- Olen. Kyllä olen. Mutta mitä niihin ylipääsystrategioihin
tulee...niistäkin minä laitoin esimerkkejä sinne kansioon. Ota toinen
välilehti, niin löydät ne esimerkit.
Jouni teki työtä käskettyä ja löysi liuskoja, joihin oli kirjoitettu
repliikkejä.
- Ohhoh, hän ällistyi.
- Et tainnut ihan odottaa mitään tuollaista. Mutta tuo on viimeisin ideani.
Ja ajattelin muokata sitäkin syöttämällä nuo blogiini.
- Blogi? Mikä se on? ihmetteli Jouni.
- Eräänlainen...nettipäiväkirja, Pinja vastasi.
- Nyt minun täytyy kieltää sinua julkaisemasta näitä, Jouni sanoi.
- Miten niin? Onko niissä jotain sopimatonta? Pinja kurtisti kulmiaan.
- Ei, ei ollenkaan. Mutta netissä kuka tahansa voi saada nämä käsiinsä. Et
kai antaisi kultakaivoksen karttaa kenelle tahansa ohikulkijalle, jos aiot
tehdä valtauksen?
- En, Pinja vastasi.
- Tässä on kyse samasta asiasta. Nämä repliikkiliuskat ovat sinun karttasi
ideoiden kultakaivokseen. Älä anna karttaasi pois! Pidä se tallessa, ja
käytä sitä itse, mutta älä anna toisten viedä ideoitasi ennen sinua.
Pinja vajosi mietteisiinsä.
- Ei tuo ole ainoa keino päästä yli kuivasta kaudesta. Minä metsästän
nettisivuja, joissa puhutaan tästä asiasta. Lisäksi minulla on kokonainen
laatikollinen kuvia ja lehtileikkeitä, joista toivon saavani joskus
inspiraatiota, hän kertoi.
- No jo on, Jouni vastasi.
- Mutta se Reinon ja Helin tarina, jota koskevaa lupaustani en ole
edelleenkään unohtanut...Minusta olisi parempi jos lukisit päiväkirjani,
Pinja tuumi.
- Päiväkirjasi? Onko sinulla oikein päiväkirjakin? Mutta enhän....enhän minä
sitä voi lukea, Jouni huudahti.
- Kyllä voit. Tämä ei ole se päiväkirja, johon kirjoitan kaikki yksityiset
asiani. Yksityisen päiväkirjani nimi on Eleonoora, ja sitä en sinulle
antaisikaan, mutta Kaijan uskallan kyllä antaa.
- Kaijan? ihmetteli Jouni.
- Niin. Kaija tietää Helin ja Reinon tarinan alusta loppuun, Pinja tunnusti.
- No johan on, pääsi Jounilta uudemman kerran.
Pinja jätti päiväkirjan Jounille ja lähti puohiin, sillä häntä oli alkanut
väsyttää armottomasti. Hän nukahtikin melkein heti. Jouni jäi lukemaan
päiväkirjaa pöydän vierelle.
Seuraavana aamuna Jouni istui keinussa kuin jotakuta odottamassa. Pinja
käveli hänen luokseen.
- Huomenta. Tuletko aamiaiselle?
- Tuota...en tiedä...Tai no..mikä ettei, Jouni vastasi lopulta ja nousi. Hän
seurasi Pinjaa sisälle.
- Tämä ilmestyi kuin tyhjästä viime yönä, Jouni sanoi Pinjalle ja näytti
kirjaa, jota hän oli ollut lukemassa Pinjan tullessa puohista ulos.
Pinja otti kirjan. Sen teksti sai hänet haukkomaan henkeään.
- Helin päiväkirja, häneltä pääsi.
- Helin päiväkirja? Siis....Jouni oli hieman ymmällä.
- Niin. Joko nyt uskot, että Reinon ja Helin tarina on totta? Kuulostit
aluksi varsin epäileväiseltä, Pinja sanoi.
- No pakkohan minun on uskoa se. Ja sitä paitsi tässä kirjassa mainitaan
sinunkin nimesi.
- Jopas jotakin! pääsi nyt vuorostaan Pinjalta.
- Näyttää siltä, että tämä päiväkirja on Helin versio siitä, mitä hänen ja
Reinon välillä tapahtui, Jouni lausahti.
Pinja oli lukenut hetken aikaa kirjaa.
- Kaikki nämä tapahtumat ovat todella sattuneet, hän sanoi puoliääneen.
- Mitä luulet, tietääkö Heli että minä olen täällä? Jouni ihmetteli ääneen.
- En tiedä, mutta kyllä hänen on täytynyt täällä lähistöllä ainakin liikkua,
ei tuo ole taivaalta tipahtanut, Pinja vastasi.
- Entä jos hän nytkin on jossain lähellä, ja vakoilee tätä taloa ja meitä?
Jouni maalaili kauhukuvia.
- No, emmehän me sille mitään mahda, Pinja vastasi rauhallisesti.
Luku 1, versio 1
- Tämä on siis se kuuluisa Arola, Jouni Lahti sanoi Pinja Visurille
astuttuaan ulos autosta Arolan pihamaalle.
- Tämä se on, Pinja vastasi tullen ulos Vectransa kuljettajan puoleisesta
ovesta. Hän oli hakenut Jounin kentältä, minne Jounin tuonut kone oli
laskeutunut lennettyään sitä ennen Helsingistä tunnin verran.
- On kuin olisin ollut täällä ennenkin, Jouni sanoi astuen pari askelta
eteenpäin.
- Olet sinä tavallaan ollutkin. Tekstieni kautta, Pinja selitti.
- Mitä tarkoitat? Jouni ihmetteli.
- Etkö muista viimeisintä kirjoittamaani rakkaustarinaa? Sitä, jossa Kai Aro
rakastuu Sini Eloon. Minä sijoitin sen tapahtumat tänne, Pinja sanoi
naurahtaen iloisesti.
- Nyt sinä narraat, Jouni sanoi Pinjaan katsoen. Hänen oli kuitenkin
myönnettävä, että paikat näyttivät tutuilta, vaikkei hän ollut koskaan
aiemmin käynyt Arolassa.
He lähtivät kävelemään pihan poikki. Hetken kuluttua Arolan ulko-ovi avautui
ja ulos astui parrakas ja vatsakas mies.
- Tuo on yksi sedistäni, Rauli Nutti nimeltään. Hän isännöi tätä taloa,
Pinja selitti. Hän meni tervehtimään setäänsä ja esitteli Jounin hänelle.
- Sinullapa nuo sulhaset vaihtuvat tiheästi. Ensin Reino ja nyt Jouni,
kommentoi Pinjan setä veljentyttären lopetettua.
- Parempi nimi olisi ateljeekriitikko, jos sellainen nimi nyt Jounille
sopii, hän kun ei ole tuntenut minua ja tekstejäni kovinkaan kauaa. Ja mitä
Reinoon tulee, hän on menneen talven lumia - kirjaimellisesti ja
lopullisesti, Pinja sanoi painottaen erityisesti viimeisiä sanoja.
- Mennen talven lumia? ihmetteli Rauli, ja Jounikin kohotti kulmiaan.
- Niin. Hän on...hän...Pinjalla tarttuivat sanat kurkkuun. Tästä aiheesta
hänen oli aina ollut vaikea puhua.
- Hän on mennyt..Laura-tädin luo, Pinja lopulta sai sanotuksi ja toivoi
setänsä ymmärtävän. Rauli nyökkäsi.
- Ikävä kuulla, hän sanoi veljentyttärelleen.
- Niin...niin on. Heli oli menehtyä suruun kun sai kuulla totuuden. Hänen
oli itse mentävä sairaalaan ja kosketettava ruumista, ennen kuin hän suostui
tajuamaan tapahtuneen, Pinja selitti.
Tässä kohden Jouni putosi kelkasta.
- Mistä te kaksi oikein puhutte? hän ihmetteli.
- Ai niin, enhän minä ole kertonut sinulle vielä kaikkea. Jos sinulla vain
on aikaa, minä kerron sinulle kaiken sen, missä olen itse ollut mukana.
Alusta saakka, Pinja lupasi.
- No mitä muutakaan minulla olisi kuin aikaa, Jouni heitti ilmaan retorisen
kysymyksen.
- Sinähän itse kutsuit minut tänne, ja annettuasi ymmärtää, ettet hyväksyisi
kieltävää vastausta en voinut kuin suostua kutsuusi, hän jatkoi vielä.
- Paha tuota on kieltääkään, Pinja myönsi. Hän aikoi juuri ryhtyä neulomaan
ja kertomaan samalla Reinon ja Helin tarinaa, kun Arolan ulko-ovi avautui
uudelleen, mutta tällä kertaa kynnykselle tuli tummatukkainen nainen, jolla
oli iloiset kasvot ja silmälasit, kuten Pinjallakin.
- No mutta hyvänen aika, Pinjahan se siinä! Ja Vectra! nainen huudahti.
- Raija! Sinä oletkin täällä! Minä luulin, ettet sinä ole paikalla
ollenkaan, kun Rauli vain tuli meitä vastaanottamaan, Pinja huudahti. Hän
jätti kutimensa istuimelle ja nousi keinusta.
- Minä tosiaan tulin Vectralla tänne asti, Pinja sanoi viitaten autoaan
kohti.
- Millainen Vectra tuo on? Tarkoitan, onko se vanhakin? Ei siinä ainakaan
näy ruostetta, Raija puhua pälpätti taukoamatta.
- No, onhan se yhdentoista vuoden ikäinen jo. Ja löytyy siitä ruostettakin,
mutta ei niin kriittisistä kohdista, että pitäisi pelätä kuskin tippuvan
tielle kesken ajon, Pinja naurahti.
- Yhdentoista...Vuosimalli on siis -93, Raija laski nopeasti päässään.
- Tosi kuin vesi, Pinja vahvisti.
Raijan katse osui yhtäkkiä Vectrasta Jouniin, joka istui yhä keinussa.
- Tuoko se sinun sulhasesi on? Raija sanoi ihmetellen. Hän oli sattumalta
kuullut miehensä sanat tämän rientäessä portaille Pinjaa vastaan.
- Ei hän ole mikään sulhanen. Tule, niin esittelen sinut hänelle, Pinja
kiskoi Raijaa mukaansa, eikä Raijaa tarvinnutkaan kahdesti käskeä.
- Raija, tässä on Jouni Lahti. Jouni, tämä nainen on Raija Nutti, setäni
vaimo, Pinja esitteli etiketin mukaisessa järjestyksessä. Raija ja Jouni
kättelivät ja nyökkäsivät toisilleen.
- Tulkaa nyt ihmeessä kahville, niin että minä ja Rauli saamme tutustua
tähän sinun vieraaseesi kunnolla, Raija kehotti. Pinja ei kahta kutsua
kaivannut, hän lähti heti, eikä Jounin auttanut kuin seurata perässä.
Muutaman hetken kuluttua koko joukko oli Arolan tuvan pitkän pöydän ääressä.
Rauli ja Raija olivat toisella puolella, ja Pinja ja Jouni toisella.
- Mikä sinun matkasi tarkoitus on? Rauli kysyi Jounilta.
- Sanoinhan jo, että hän on ateljeekriitikon ominaisuudessa täällä, Pinja
vastasi sedälleen Jounin puolesta.
- Niin minäkin olen käsittänyt, Jouni vastasi hiljaa. Hän ei halunnut alkaa
riidellä heti ensi visiitillä.
- Ateljeekriitikko? Raijan kulmat kohosivat ja äänessä oli kysyvä sävy.
- Niin. Ateljeekriitikko...hän antaa henkilökohtaista opastusta
kirjoittamisen ongelmissa, Jouni sai sanotuksi. Hän ei ollut varma
määritelmänsä oikeellisuudesta, mutta ei kai se niin tärkeää ollutkaan.
Pääasia oli, että Pinjan teksti luisti ja pahat muistot pysyivät loitolla.
- Eikös Reinokin ollut jokin sentapainen? Raija tiedusteli. Pinja ei voinut
kuin nyökätä. Näki selvästi, että aihe oli hänelle arka.
- Anteeksi, Raija sanoi heti huomattuaan miehensä veljentyttären reaktion.
- Ei se haittaa, Jouni sanoi Pinjan puolesta, ja sai palkakseen kiitollisen
katseen. Pinja tunsi jotain lämmintä läikähtävän sisuksissaan, mutta ei
halunnut paljastaa mitään ilmeellään.
- Niin...se tarina, Pinja sanoi juotuaan muutaman siemauksen teetä kupista,
jonka Raija oli hänelle kattanut.
- Kyllä se ehditään, Jouni rauhoitti. Pinja yllättyi. Mikä mieheen oli
mennyt?
- Jos kerran minä olen sinun ateljeekriitikkosi, niin eikö olisi vain
kohtuullista, jos katsoisimme tekstejäsi ensin? Jouni kysyi.
- Mikäpä siinä, Pinja vastasi. Hän kurottui ottamaan reppunsa sohvalta, ja
veti esiin kansion, jonka ojensi Jounille.
- Kas tässä vähän lukemista.
- Oletko sinä kirjoittanut näin paljon? Jouni oli yhtä kysymysmerkkiä.
- Olen.
Jouni joi kuppinsa tyhjäksi, kiitti isäntäväkeä ja siirtyi sohvalle istumaan
kansio sylissään. Hän avasi sen ja löysi liuskakaupalla tekstiä.
- On sinulla totisesti luovuus kukkinut, hän sanoi ja selaili tekstejä.
- On se, Pinjalta pääsi huokaisu ja hän tuijotti eteensä.
- Eikö sinulla sitten enää luovuus kuki? Jouni ihmetteli.
- Ei. Ei enää. Jos olisit tuntenut minut lapsena...silloin olisit ollut
ylityöllistetty, Pinja naurahti.
- Mutta sinä et olisi tainnut jaksaa keskittyä tähän työhön silloin.
Tarkoitan tekstiesi muokkaamista, Jouni katsoi vakavana Pinjaa.
- Totta puhut. En olisi jaksanutkaan. Enkä tiedä jaksanko
edelleenkään...mutta aina sopii koettaa, Pinja tunnusti.
- Tiedätkö...en viitsisi alkaa vielä penkoa näitä, Jouni tunnusti.
- Laiskuusko vaivaa? Pinja joi viimeisen siemauksen kupistaan ja katsoi
Jounia terävästi.
- Ei. Ei ole kyse siitä. Minä haluan auttaa sinua. Mutta jotta voisin
auttaa, sinun on kerrottava minulle enemmän itsestäsi ja siitä, mitä ja
miten kirjoitat. Mistä saat aiheesi ja mikä sinua inspiroi. Ja miten yleensä
pääset kuivien kausien yli.
Taas Pinja huokaisi. Hän tuijotti kauan eteensä, ennen kuin vastasi.
- Inspiraatiopohjalta minä kirjoitan. Niin olen tehnyt aina. Lapsuudessani
inspiraatio laukkasi kuin villihevonen, mutta sitten...lähde ehtyi, Pinja
vastasi.
- Ei se lähde ehtynyt. Usko minua, luovuus ei kuole koskaan. Se
vain...muuttaa muotoaan.
- Muuttaa muotoaan? Pinjan kulmat kohosivat.
- Niin. Mielenkiinnon kohteet vaihtuvat, ja inspiraatio muuttuu siinä
samalla, Jouni selitti.
- Sitäkö se sitten onkin, kun puikot ja lanka vievät minua nykyään kuin
pässiä narussa? Vaikka uskon kyllä saaneeni sen lahjan ihan geenieni myötä,
tarkoitan nyt käsitöiden tekemisen lahjaa, Pinja selitti.
- Niin sinä sait kirjoittamisenkin lahjan. Geeneissä se sinulla on, usko
pois. Mutta määrätietoinen työ on se, jonka avulla sitä lahjaa kehitetään,
Jouni sanoi.
- Tiedän tiedän. Ja käytänhän minä sitä lahjaa, tarkoitan kirjoittamista,
mutta...en tiedä mikä minun idearikkauteni on yhtäkkä vienyt. Teksti ei vain
tule enää, niin kuin se tuli ennen. Tai tulisi se jos antaisin sen tulla,
mutta...
- Mutta mitä?
- Mutta ne aiheet, joista tahtoisin kirjoittaa....En pysty kirjoittamaan
niistä. Se koskee liikaa, Pinja selitti ja kuivasi silmäkulmiaan.
- Taidat olla aika tunnepitoinen ihminen, Jouni lausahti.
- Olen. Kyllä olen. Mutta mitä niihin ylipääsystrategioihin
tulee...niistäkin minä laitoin esimerkkejä sinne kansioon. Ota toinen
välilehti, niin löydät ne esimerkit.
Jouni teki työtä käskettyä ja löysi liuskoja, joihin oli kirjoitettu
repliikkejä.
- Ohhoh, hän ällistyi.
- Et tainnut ihan odottaa mitään tuollaista. Mutta tuo on viimeisin ideani.
Ja ajattelin muokata sitäkin syöttämällä nuo blogiini.
- Blogi? Mikä se on? ihmetteli Jouni.
- Eräänlainen...nettipäiväkirja, Pinja vastasi.
- Nyt minun täytyy kieltää sinua julkaisemasta näitä, Jouni sanoi.
- Miten niin? Onko niissä jotain sopimatonta? Pinja kurtisti kulmiaan.
- Ei, ei ollenkaan. Mutta netissä kuka tahansa voi saada nämä käsiinsä. Et
kai antaisi kultakaivoksen karttaa kenelle tahansa ohikulkijalle, jos aiot
tehdä valtauksen?
- En, Pinja vastasi.
- Tässä on kyse samasta asiasta. Nämä repliikkiliuskat ovat sinun karttasi
ideoiden kultakaivokseen. Älä anna karttaasi pois! Pidä se tallessa, ja
käytä sitä itse, mutta älä anna toisten viedä ideoitasi ennen sinua.
Pinja vajosi mietteisiinsä.
- Ei tuo ole ainoa keino päästä yli kuivasta kaudesta. Minä metsästän
nettisivuja, joissa puhutaan tästä asiasta. Lisäksi minulla on kokonainen
laatikollinen kuvia ja lehtileikkeitä, joista toivon saavani joskus
inspiraatiota, hän kertoi.
- No jo on, Jouni vastasi.
- Mutta se Reinon ja Helin tarina, jota koskevaa lupaustani en ole
edelleenkään unohtanut...Minusta olisi parempi jos lukisit päiväkirjani,
Pinja tuumi.
- Päiväkirjasi? Onko sinulla oikein päiväkirjakin? Mutta enhän....enhän minä
sitä voi lukea, Jouni huudahti.
- Kyllä voit. Tämä ei ole se päiväkirja, johon kirjoitan kaikki yksityiset
asiani. Yksityisen päiväkirjani nimi on Eleonoora, ja sitä en sinulle
antaisikaan, mutta Kaijan uskallan kyllä antaa.
- Kaijan? ihmetteli Jouni.
- Niin. Kaija tietää Helin ja Reinon tarinan alusta loppuun, Pinja tunnusti.
- No johan on, pääsi Jounilta uudemman kerran.
Pinja jätti päiväkirjan Jounille ja lähti puohiin, sillä häntä oli alkanut
väsyttää armottomasti. Hän nukahtikin melkein heti. Jouni jäi lukemaan
päiväkirjaa pöydän vierelle.
Seuraavana aamuna Jouni istui keinussa kuin jotakuta odottamassa. Pinja
käveli hänen luokseen.
- Huomenta. Tuletko aamiaiselle?
- Tuota...en tiedä...Tai no..mikä ettei, Jouni vastasi lopulta ja nousi. Hän
seurasi Pinjaa sisälle.
- Tämä ilmestyi kuin tyhjästä viime yönä, Jouni sanoi Pinjalle ja näytti
kirjaa, jota hän oli ollut lukemassa Pinjan tullessa puohista ulos.
Pinja otti kirjan. Sen teksti sai hänet haukkomaan henkeään.
- Helin päiväkirja, häneltä pääsi.
- Helin päiväkirja? Siis....Jouni oli hieman ymmällä.
- Niin. Joko nyt uskot, että Reinon ja Helin tarina on totta? Kuulostit
aluksi varsin epäileväiseltä, Pinja sanoi.
- No pakkohan minun on uskoa se. Ja sitä paitsi tässä kirjassa mainitaan
sinunkin nimesi.
- Jopas jotakin! pääsi nyt vuorostaan Pinjalta.
- Näyttää siltä, että tämä päiväkirja on Helin versio siitä, mitä hänen ja
Reinon välillä tapahtui, Jouni lausahti.
Pinja oli lukenut hetken aikaa kirjaa.
- Kaikki nämä tapahtumat ovat todella sattuneet, hän sanoi puoliääneen.
- Mitä luulet, tietääkö Heli että minä olen täällä? Jouni ihmetteli ääneen.
- En tiedä, mutta kyllä hänen on täytynyt täällä lähistöllä ainakin liikkua,
ei tuo ole taivaalta tipahtanut, Pinja vastasi.
- Entä jos hän nytkin on jossain lähellä, ja vakoilee tätä taloa ja meitä?
Jouni maalaili kauhukuvia.
- No, emmehän me sille mitään mahda, Pinja vastasi rauhallisesti.
--
Best: Pirjo
Photos:
http://tinyurl.com/ldcfb
Best: Pirjo
Photos:
http://tinyurl.com/ldcfb