Marko Makkonen
2005-08-05 22:57:15 UTC
Nukkumatti piti taas pilkkanaan, joten raaputin puoliunisena jotain pientä.
Wyoming
=======
Istun pihalla savuke suussa, rassaten kiinni kuivunutta multaa
talikostani. Luon pikaisen, hieman vihaisen silmäyksen kohti aurinkoa,
joka vastasi katseeseeni hiostavalla lämmöllään. Pyyhkäisen hikeä
otsaltani, irrotan loppuun palaneen savukkeen holkistani ja asetan
tilalle uuden. Sylkäisen pitkän kaaren ja käännähdin kuultuani ääntä
takanani.
"Syömään," kuulu kauempaa asuinrakennuksemme portailta.
Tunnistan hyvin tuon äänen ja inhoan sitä. Inhoan tätä kaikkea. Tätä
farmia, tätä maata, presidenttiä, vaimoani ja nyt siis jopa hänen ääntään.
Vastaan tulevani kunhan ehdin ja toivon, että tällä kerralla viesti
menisi perille ensimmäisellä kerralla.
Meillä ei ole täällä mitään muuta kuin hehtaariakaupalla maissia, jolla
sitten syötetään rikkaita kaupunkilaisia, jotka on nykyään liian
laiskoja kiillottamaan itse edes kenkiään. Ihme, että tämä maa on vielä
kasassa.
Uutisista kuulen juttuja siitä, kuinka ne raahaa meidän poikiamme sinne
turbaanipäiden maahan isänmaataan puolustamaan. Mitä helvetin tekemistä
niillä siellä on? Tässä on nyt ollu Persianlahtea, Vietnamia ja
Somaliaa. Eikö ne herrat mistään opi? Pommejakin olivat räjäytelleet jo
Lontoossakin asti. Se oli sitä samaa aikaa, jolloin meidän presidentti
oli syömässä kaviaaria ja rapuja kollegoidensa kanssa Dublinissa.
Siellähän niiden pommien olisi pitänyt järähdellä, eikä kaupungissa,
missä rehti ihminen koittaa ehtiä ajoissa töihin.
Aluksi meille oli hirveän tärkeää taistella kommunismia vastaan. Mutta
kun niitä sikiää jatkuvalla syötöllä uusia, eikä vanhojakaan saada
hengiltä, niin mitä järkeä siinä on kun omana sijoituspanoksenamme on
nuoria poikia, sellaisia kuten meidän Edward oli. Ed lähti mukaan tähän
uusimpaan hullunmyllyyn sinne kaksoisvirran maahan ja eihän se sieltä
enää takaisin päässy. Kuoli helikopteriturmassa kun meikäläisillä ei
pysynyt enää homma hanskassa kun jännitys oli noussut liian suureksi.
Katkera? En helvetissä. Tuolla meillä on tuvan perällä piirongin päällä
Eddien kuva. Molemmin puolin kuvalle tekee kunniaa pienehkö tähtilippua
ja edessä on hieno muistomitalli. Mitä sitä voi amerikkalainen mies
enempää toivoa. Kyllä päättäjät tietää, kuinka meitä kohdellaan oikein.
Kunnon palkka kunnon tehdystä työstä. Kunpa Ed parka vain olisi ehtinyt
mitalinsa näkemään.
Eukko on pirun sisukas. Sillehän tämä kaikki on kuitenkin ollut paljon
vaikeampaa. Minä olen nähnyt Vietnamin. Tiedän kyllä mitä paskaa se on.
Ja koko elämäni ajan olen paiskinut lujasti hommia. Mutta eukko otti sen
aluksi kyllä tosi raskaasti. Meinasi vanhoilla päivillään lähteä
mielenosoituksia järjestää ja minä koetin parhaani mukaan sille
selittää, että eihän ne meitä kuule. Ne ei tosiaan kuule meitä ja jos
vaikka sattuisivatkin kuulemaan, olen varma että ne peittäisivät silloin
korvansa. Taatusti olisivat valmiita leikkaamaan ne irtikin, mikäli
muuta vaihtoehtoa olla kuulematta ei enää olisi näkyvissä.
Suurin osa kovettuneesta mullastakin on jo kadonnut talikon päästä,
joten paiskaan se pitkälle, kuin voimillani suinkin kykenen. Myöntää
täytyy, että elämä jättää jälkensä ihmiseen ja että ikä tekee
tehtävänsä. Talikko lensi pitkälle silloin kun olin nuori, sen voin taata.
Otan pari askelta kohti asuinrakennusta, mutta pysähdyn. Mieltäni
askarruttaa se ihmeellinen tapa, jolla tämä meidän presidenttimme sen
saarikollegansa kanssa jatkaa sellaista uhoamista, jota näkee
pikkulasten leikeissä. Vastassa on ihmisryhmä, joista monet
uskonnonvarjolla, jotkut muidenkin kulttuurierojen varjolla vihaavat
meitä länsimaalaisia enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Niin kauan
kuin uhreina ovat siviilit, saisivat kokeilla jotain hieman toisenlaista
lähestymistapaa. Helppoahan sitä on istua neuvotteluissa niin, että
hapanimeläkastike valuu pitkin poskipieliä ja selittää suu vaahdossa,
että me ei tulla koskaan antamaan periksi.
Menen syömään. Suosittelen sitä teillekin.
Wyoming
=======
Istun pihalla savuke suussa, rassaten kiinni kuivunutta multaa
talikostani. Luon pikaisen, hieman vihaisen silmäyksen kohti aurinkoa,
joka vastasi katseeseeni hiostavalla lämmöllään. Pyyhkäisen hikeä
otsaltani, irrotan loppuun palaneen savukkeen holkistani ja asetan
tilalle uuden. Sylkäisen pitkän kaaren ja käännähdin kuultuani ääntä
takanani.
"Syömään," kuulu kauempaa asuinrakennuksemme portailta.
Tunnistan hyvin tuon äänen ja inhoan sitä. Inhoan tätä kaikkea. Tätä
farmia, tätä maata, presidenttiä, vaimoani ja nyt siis jopa hänen ääntään.
Vastaan tulevani kunhan ehdin ja toivon, että tällä kerralla viesti
menisi perille ensimmäisellä kerralla.
Meillä ei ole täällä mitään muuta kuin hehtaariakaupalla maissia, jolla
sitten syötetään rikkaita kaupunkilaisia, jotka on nykyään liian
laiskoja kiillottamaan itse edes kenkiään. Ihme, että tämä maa on vielä
kasassa.
Uutisista kuulen juttuja siitä, kuinka ne raahaa meidän poikiamme sinne
turbaanipäiden maahan isänmaataan puolustamaan. Mitä helvetin tekemistä
niillä siellä on? Tässä on nyt ollu Persianlahtea, Vietnamia ja
Somaliaa. Eikö ne herrat mistään opi? Pommejakin olivat räjäytelleet jo
Lontoossakin asti. Se oli sitä samaa aikaa, jolloin meidän presidentti
oli syömässä kaviaaria ja rapuja kollegoidensa kanssa Dublinissa.
Siellähän niiden pommien olisi pitänyt järähdellä, eikä kaupungissa,
missä rehti ihminen koittaa ehtiä ajoissa töihin.
Aluksi meille oli hirveän tärkeää taistella kommunismia vastaan. Mutta
kun niitä sikiää jatkuvalla syötöllä uusia, eikä vanhojakaan saada
hengiltä, niin mitä järkeä siinä on kun omana sijoituspanoksenamme on
nuoria poikia, sellaisia kuten meidän Edward oli. Ed lähti mukaan tähän
uusimpaan hullunmyllyyn sinne kaksoisvirran maahan ja eihän se sieltä
enää takaisin päässy. Kuoli helikopteriturmassa kun meikäläisillä ei
pysynyt enää homma hanskassa kun jännitys oli noussut liian suureksi.
Katkera? En helvetissä. Tuolla meillä on tuvan perällä piirongin päällä
Eddien kuva. Molemmin puolin kuvalle tekee kunniaa pienehkö tähtilippua
ja edessä on hieno muistomitalli. Mitä sitä voi amerikkalainen mies
enempää toivoa. Kyllä päättäjät tietää, kuinka meitä kohdellaan oikein.
Kunnon palkka kunnon tehdystä työstä. Kunpa Ed parka vain olisi ehtinyt
mitalinsa näkemään.
Eukko on pirun sisukas. Sillehän tämä kaikki on kuitenkin ollut paljon
vaikeampaa. Minä olen nähnyt Vietnamin. Tiedän kyllä mitä paskaa se on.
Ja koko elämäni ajan olen paiskinut lujasti hommia. Mutta eukko otti sen
aluksi kyllä tosi raskaasti. Meinasi vanhoilla päivillään lähteä
mielenosoituksia järjestää ja minä koetin parhaani mukaan sille
selittää, että eihän ne meitä kuule. Ne ei tosiaan kuule meitä ja jos
vaikka sattuisivatkin kuulemaan, olen varma että ne peittäisivät silloin
korvansa. Taatusti olisivat valmiita leikkaamaan ne irtikin, mikäli
muuta vaihtoehtoa olla kuulematta ei enää olisi näkyvissä.
Suurin osa kovettuneesta mullastakin on jo kadonnut talikon päästä,
joten paiskaan se pitkälle, kuin voimillani suinkin kykenen. Myöntää
täytyy, että elämä jättää jälkensä ihmiseen ja että ikä tekee
tehtävänsä. Talikko lensi pitkälle silloin kun olin nuori, sen voin taata.
Otan pari askelta kohti asuinrakennusta, mutta pysähdyn. Mieltäni
askarruttaa se ihmeellinen tapa, jolla tämä meidän presidenttimme sen
saarikollegansa kanssa jatkaa sellaista uhoamista, jota näkee
pikkulasten leikeissä. Vastassa on ihmisryhmä, joista monet
uskonnonvarjolla, jotkut muidenkin kulttuurierojen varjolla vihaavat
meitä länsimaalaisia enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Niin kauan
kuin uhreina ovat siviilit, saisivat kokeilla jotain hieman toisenlaista
lähestymistapaa. Helppoahan sitä on istua neuvotteluissa niin, että
hapanimeläkastike valuu pitkin poskipieliä ja selittää suu vaahdossa,
että me ei tulla koskaan antamaan periksi.
Menen syömään. Suosittelen sitä teillekin.