Pirjo Ilvesvuori
2005-11-04 14:59:18 UTC
Perhekriisi
- Eikö tämä ole ihanaa? Mirjami Viitanen sanoi miehelleen,
Viljamille, heidän istuessaan veneessä keskellä Kristallijärven selkää.
Aurinko paistoi ja lokit lentelivät järven yllä. Oli kerrassaan
ihastuttava lauantai. Sitä paitsi tämä oli heidän kihlauksensa
vuosipäivä. Viitasen pariskunta oli lähtenyt mökilleen saadakseen aikaa
parisuhteensa hoitamiseen. Käytännössä he vain nauttivat toistensa
seurasta ja läheisyydestä. He halusivat taas heittäytyä elämän iloihin
ja tunsivat olonsa nuorekkaaksi.
- On. Verkoissakin oli kolme komeaa siikaa. Ajattelin perata ne heti
kun pääsemme rantaan ja tuoda sitten sinulle keittiöön. Sinun
siikakeittosi on todella herkullista, Viljami sanoi katsahtaen hellästi
vaimoaan. Mirjami hymyili vastaukseksi miehensä katseeseen. Heidän
katseensa takertuivat taas toisiinsa, ja Mirjamista tuntui että he
olivat jälleen kerran ihanasti rakastuneet. Tällaista heille sattui
yleensä viiden vuoden välein. Viljami oli melkein viidenkymmenen.
Mirjami oli pari vuotta nuorempi kuin miehensä.
- Muistatko kihlauksemme viisivuotispäivän? Silloin sinä olit
keittänyt tavallista parempaa siikasoppaa. Reseptin olit löytänyt äitisi
keittokirjasta. Olin juuri tullut nälkäisenä marjasta kotiin ja ruoka
oli valmista.
- Muistan kyllä, mutta ihmettelen, että sinäkin muistat sen vielä,
Mirjami vastasi.
- Lähtisimmekö marjaan vielä tänään? Nythän on mustikka-aika
parhaimmillaan. Voisit huomenna keittää siikasoppaa, ja mustikkasoppaa
jälkiruoaksi. Jos tänään menemme muutamaksi tunniksi marjaan, en usko
sinun enää jaksavan laittaa ruokaa. Minulla on sitä sinun äitisi tekemää
hyvää sääskiöljyä. Se haisee kyllä kauhealta, mutta karkottaa
tehokkaasti sääsket, Viljami kehaisi. Sitten hän vilkaisi kelloa.
- Jos minä en souda nyt rantaan, emme ikinä ehdi sen paremmin
syömään kuin marjaankaan, Viljami sanoi palauttaen vaimonsa karuun
todellisuuteen. Päivä oli kirkas, ja he olivat varmasti saaneet
tarpeeksi aurinkoa. Sitä paitsi nyt oli jo ruoka-aika.
- Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Voisimme syödä silliä ja uusia
perunoita tänään. Niitä saa nopeasti, Mirjami vastasi.
Viikkoa myöhemmin Mirjami oli yksin kotona. Silloin Viitasille tuli
puhelu Oulun yliopistollisesta sairaalasta.
- Milloin?...Selvä on...Niin...Lähden sinne heti. Olen siellä kahden
tunnin kuluttua.
Mirjami Viitanen laski luurin alas. Hän oli juuri tästä saanut
tietää poikansa, Simon, joutuneen autokolariin. Simo oli elossa, mutta
hänen tilansa oli kriittinen. Hänet leikattaisiin vielä tänään.
Simo oli Mirjami ja Viljami Viitasen toiseksi nuorin lapsi. Ikää
hänellä oli yhdeksäntoista vuotta. Ollessaan viidentoista Simo olisi jo
halunnut ajaa moottoripyöräkortin, mutta vanhemmat olivat vastustaneet.
Vasta kahdeksantenatoista syntymäpäivänään Simo oli saanut luvan siihen.
Puolta vuotta myöhemmin hänellä oli sekä kortti että pyörä. Pyörän hän
oli hankkinut viikko sen jälkeen, kun oli saanut kortin.
- Voi, kunpa Viljami ei vielä saisi kuulla tätä. Viljami on
maalaillut kauhukuvia onnettomuuksista, alkoholista ja ties mistä aina
siitä asti kun Simo muutti Ouluun, Mirjami ajatteli. Vanhempien oli
kuitenkin ollut pakko päästää poikansa lähtemään opintojen takia.
Juuri kun Mirjami oli lähdössä, Soile tuli sisään. Soile oli
nuorempi Viitasten kahdesta tyttärestä. Hän oli kuudentoista. Vanhempi
oli Marja. Marja oli sisartaan viisi vuotta vanhempi. Simo oli Viitasten
ainoa poika.
- Hei äiti! Onko sinulla kiire johonkin?
- On, sairaalaan Ouluun. Simo on joutunut kolariin, Mirjami vastasi.
Soile kauhistui. Hänkin oli pelännyt veljensä puolesta siitä
lähtien, kun Simo oli muuttanut kotoa. Soilekin oli ollut sitä mieltä,
että suurkaupunki oli hänen veljelleen vaarallinen paikka.
- Tietääkö isä? Soile kysyi.
- Luultavasti ei vielä, mutta kyllä hänkin varmasti tiedon kohta
saa, Mirjami arveli ja puki takin ylleen.
- Missä Marja on?
- Hän on yhä patikkaretkellään Mirellan kanssa, Mirjami vastasi
hajamielisesti. Hänen olisi päästävä Simon luo mahdollisimman nopeasti.
- Pidä kännykkäsi auki, Soile. Minä kerron kyllä heti, kun saan
tietää lisää, Mirjami sanoi ja lähti. Soile katsoi äitinsä jälkeen ja
toivoi kaiken menevän hyvin. Hän oli aina ollut huolissaan äidistään,
vaikka Mirjamille ei ollut koskaan sattunut mitään eikä hän kärsinyt
mistään kroonisesta sairaudesta.
Mirjamin ajaessa sairaalaa kohti hänen miehensä, Viljami, ajoi
puolestaan tukkirekkaa Pietarsaaresta kohti Kokkolan rautatieasemaa.
- Mitenkähän Jaakko jakselee? Pitäisi pyytää hänet joskus
patikkaretkelle. Saisimme taas puhua asioista miesten kesken.
Eilen mökillä Jaakko oli Simon kanssa auttanut Viljamia korjaamaan
vajan katon. Jaakko oli myös kertonut harrastuksestaan, purjelennosta.
Viljamikin oli aina ollut kiinnostunut ilmailusta. Jaakko on Viljamin
veljen ja hänen vaimonsa poika. Hän valmistuisi parin vuoden kuluttua
rakennusinsinööriksi.
Juuri nyt Simolla ja Jaakolla oli kuitenkin kesäloma, ja pojat
olivat yhdessä lähteneet kattotalkoista Ouluun, Jaakko kun asui siellä
vanhempiensa luona. Simon ja Jaakon oli määrä tulla Viitasten mökille
muutamaksi päiväksi lomaa viettämään. Jaakko oli luvannut tuoda
tyttöystävänsä, Hennan, mukanaan. Viljami jäi pohtimaan, olisiko
Simollakin tyttöystävä mökille tuotavaksi. Viljami hymyili. Hän muisti,
miten oli piilotellut Mirjamia vanhemmiltaan ja tapaillut tyttöään
salaa. Tanssimassakin he olivat käyneet yhdessä vasta kihloihin menon
jälkeen.
Soile ei malttanut odottaa lisätietoja sairaalasta. Hän halusi heti
kertoa onnettomuudesta isälleen. Hän soitti tämän matkapuhelimeen ja
kertoi tilanteesta kaiken, minkä tiesi. Viljami Viitanen järkyttyi
kuulemastaan.
- Missä äiti on? Tietääkö äiti jo? Viljami kysyi.
- Lähti Ouluun vartti sitten. Äiti vastasi puhelimeen, kun
sairaalasta soitettiin. Olen varma, että hän ei nyt osaa ajatella kuin
Simoa, Soile selitti.
- Tosi kamalaa. Ei kai Jaakko ollut mukana? Viljami kysyi.
- En tiedä hänestä, Soile vastasi.
- Että Simo menikin Jaakon kyytiin! Yritin kieltää häntä, mutta
minkä isä isolle pojalleen voi, Viljami sanoi. Hän oli hieman
kiukkuinen, mutta tapahtunutta ei voinut enää muuttaa.
Mirjami oli alkanut pohtia asioita. Miksi Simon piti nyt päästä
Ouluun, vaikka hänellä oli lomaa? Oliko pojilla joitakin huonoja
harrastuksia? Mikä oli johtanut onnettomuuteen? Oliko Simo enää edes
elossa?
Samaan aikaan sairaalassa valmistauduttiin leikkaukseen. Jopa Simoa
hoitava lääkäri pelkäsi, ettei Simo selviäisi. Kolari oli ollut paha.
Ainakin pojan munuaiset olivat pahoin vahingoittuneet.
Simon tutkinut kirurgi tuli leikkauksessa avustavien lääkärien
luokse ja selitti heille tilanteen.
- Ovatko raajojen hermoradat pahastikin vaurioituneet? kysyi yksi
lääkäreistä. Hän oli ortopedi.
- Kyllä, alaraajojen osalta. Selkäydin näyttää vaurioituneen
pahasti. Röntgenkuvista näet paremmin. Ne ovat tuossa, Simoa hoitava
lääkäri sanoi nyökäten valotaulua kohti. Ortopedi nyökkäsi ja tarkasteli
kuvia huolellisesti.
- Pahalta näyttää. Paljon on korjaamista, mutta eiköhän se kuntoon
saada, hän sanoi hiljaa. Sitten Simoa hoitava lääkäri jatkoi:
- Selkärangan osalta leikkaus tehdään sinun johdollasi. Minä
keskityn sisäelimiin. Munuaiset ainakin ovat aivan palasina.
- Jos onnistumme korjaamaan hermoyhteydet, liikuntakyky voi olla
vielä palautettavissa. Munuaisten laita voi olla huonompi. Potilas on
kuitenkin nuori, parikymppinen mies. Uskon, että hän kestää hyvin
leikkauksen ja että hänen toipumiskykynsä on hyvä. Siksi kannattaa yrittää.
Lääkärien valmistautuessa leikkaukseen Mirjami kurvasi Mazdallaan
sairaalan pysäköintipaikalle. Hän kiiruhti aulaan. Mikä tilanne mahtoi olla?
Mirjami meni hermostuneena neuvontaan ja katsoi ystävällisen
näköistä sairaanhoitajaa.
- Päivää. Olen Mirjami Viitanen. Tiedättekö mitään potilaasta
nimeltä Simo Viitanen? Hän on minun poikani.
- Simo Viitanen. Hetkinen vain, katson koneelta, hoitaja vastasi ja
naputti jotakin koneelle. Pian hän sai Simon tiedot esille.
- Hmm...Hänet tuotiin tänne kolmisen tuntia sitten. Hänestä on
otettu veri- ja virtsanäytteitä. Lisäksi hän on ollut
röntgenkuvauksessa. Hän on ollut ajoittain tajuissaan, mutta houraillut.
En tiedä tämänhetkistä tilannetta. Tänne ei ole laitettu kuin
leikkaussalin varaus. Leikkauksen pitäisi alkaa näillä hetkillä, kuului
vastaus.
- Missä voisin odottaa leikkauksen päättymistä? kysyi Mirjami. Hän
halusi tavata poikansa niin pian kuin mahdollista.
- Poikanne on sijoitettu osastolle 2A. Sen osastonhoitajalta, Suvi
Kiurulta, saatte tarkempia tietoja tilanteesta, hoitaja vastasi. Mirjami
kiitti ja lähti osastoa kohti.
- Ei täällä varmaan paljon potilaita nyt olekaan, näyttää niin
hiljaiseltakin, Mirjami ajatteli.
Kolme ja puoli tuntia oli jo kulunut. Vieläkään Mirjami ei ollut
saanut uutta tietoa Simon tilanteesta. Mirjami alkoi käydä levottomaksi.
- Kunpa Simo jo pian pääsisi osastolle, että saisin nähdä hänet.
Harmi että en ottanut edes kanavatyötäni mukaan, Mirjami ajatteli.
Odottaminen olisi ollut helpompaa, kun olisi ollut jotakin puuhaa.
Samassa käytävää pitkin lähestyi taas kaksi hoitajaa tuoden juuri
leikattua potilasta leikkaussalista. Se ei ollut Simo. Mirjami hädin
tuskin vilkaisi potilasta, hänen ajatuksensa olivat Simossa. Jotain
tuttua potilaassa kuitenkin Mirjamin mielestä oli. Mirjami ihmetteli,
miksi potilas tuntui tutulta, vaikka hänen päänsä oli paketoitu.
- Anteeksi että häiritsen, mutta tiedättekö te mitään Simo
Viitasesta? Hän on poikani ja hän on ollut tuolla leikkaussalissa jo
monta tuntia, Mirjami kysyi hoitajilta.
- En osaa sanoa, kuljetamme vain potilaita leikkaukseen ja takaisin,
sanoi toinen hoitaja ystävällisesti hymyillen.
- Rouva Viitanen? Odotatte tietoja poikanne leikkauksesta,
osastonhoitaja puhutteli puolen tunnin kuluttua Mirjamia.
- Kyllä, Mirjami vastasi.
- Sain äsken puhelun leikkaussalista. Se koski poikaanne,
osastonhoitaja sanoi tietämättä, miten jatkaisi.
- Onko kaikki hyvin? kysyi Mirjami levottomana.
- On ja ei, kuului vastaus.
- Miten niin? On ja ei? Mitä se tarkoittaa? Mirjami tiukkasi ja
hänen äänensäkin kohosi hiukan.
- Poikanne munuaiset - ovat vaurioituneet hyvin pahoin. Hänelle - on
tehtävä munuaisensiirto heti, kun sopiva luovuttaja löytyy. Siihen asti
poikanne elämä on keinomunuaisen varassa, osastonhoitaja sai sanotuksi.
- Ei voi olla, oli Mirjamin ensireaktio asiaan.
- Ikävä kyllä on.
- Kuoleeko hän? Mirjami sai sanotuksi. Hän tunsi palan kurkussaan.
Osastonhoitaja tunsi syvää myötätuntoa Mirjamia kohtaan.
- Emme voi taata hänen selviytymistään. Hän on hengityskoneessa ja
kytkettynä keinomunuaiseen. Kun hän herää, irrotamme hengityslaitteen,
koska hänen keuhkonsa toimivat. Hänellä ei juuri nyt ole välitöntä
hätää, osastonhoitaja sanoi.
- Ottakaa kokeet, Mirjami sanoi tuskin tajuten puhuvansa.
- Mitkä kokeet? kysyi osastonhoitaja. Hän ei oikein ollut kärryillä.
- Sopivuuskokeet. Selvitetään, kelpaako minun munuaiseni. Minulla on
kaksi tervettä munuaista. Ihminen pärjää yhdelläkin, eikö niin? Annan
ilomielin toisen munuaiseni, jos siitä on Simolle apua, Mirjami sanoi.
Nyt hoitaja jo käsitti Mirjamin tarkoituksen.
- Te olette Simon äiti. Voitte hyvinkin sopia luovuttajaksi. En voi
itse tehdä asiassa mitään, mutta ilmoitan hoitavalle lääkärille heti,
osastonhoitaja sanoi. Mirjami kiitti. Nyt täytyi vain toivoa, että hänen
munuaisensa sopisi Simolle. Varmuuden vuoksi Mirjami kuitenkin soitti
myös Viljamille ja kertoi hänelle, että Simo tarvitsi munuaisen. Viljami
oli jo ajamassa kotiin päin purettuaan kuormansa Kokkolassa.
- Älä luota liikaa siihen, että sovit luovuttajaksi, Viljami
varoitti vaimoaan. Mirjami hämmästyi. Miksi muka hänen munuaisensa voisi
olla Simolle sopimaton?
- Muista, että suvussasi on ollut munuaiskiviä. Äidilläsi ja
tädilläsi oli niitä. Meidän suvussamme niitä ei ole, joten kerro heille
myös minusta. Haluan testiin. Saavat sitten arvioida, kumpi meistä sopii
paremmin luovuttajaksi, Viljami sanoi. Mirjami lupasi kertoa terveiset
eteenpäin ja lopetti puhelun. Viljamin sanat olivat saaneet hänet
mietteliääksi.
- Entä jos niitä todella löytyy? Äiti kärsi kohtauksistakin joskus
ja joutui käymään ihan leikattavana asti, mutta minulla ei ole ollut
minkäänlaisia oireita, Mirjami ajatteli. Sitten hänen mieleensä iski
pelottava ajatus. Voisiko tauti olla hänellä oireettomana?
Samassa Mirjamin mieleen palasivat ne selkäsäryt, joita hänellä oli
ollut parin vuoden aikana. Tutkimukset oli syytä tehdä nopeasti. Mirjami
oli kuullut sairauksista, jotka esiintyivät hyppäyksittäin joissakin
suvuissa. Isoäidillä saattoi olla reuma. Hänen tyttärensä ei kärsinyt
siitä, mutta tauti esiintyi seuraavassa sukupolvessa.
- Minun on syytä pyrkiä tutkimuksiin nyt heti, ajatteli Mirjami.
Häntä rauhoitti se, että Viljami tiesi asiasta ja oli valmis
luovuttamaan munuaisensakin, jos se olisi tarpeen. Jos Viljami olisi
vastustellut, Mirjamille olisi ollut paljon vaikeampaa tarjoutua
tutkimuksiin.
Mirjami kuuli askelia. Hän nosti katseensa ja näki Simoa hoitavan
lääkärin saapuvan paikalle osastonhoitaja Kiurun kanssa.
- Tehän olette rouva Viitanen, Simo Viitasen äiti, lääkäri aloitti
empimättä. Lääkärin ääni oli voimakas ja selkeä. Mirjami piti siitä.
- Olen kyllä, hän vastasi heikosti. Häntä pelotti. Entä jos kokeet
sittenkin paljastaisivat, että hänellä on munuaiskiviä?
- Osastonhoitaja kertoi, että olette halukas luovuttamaan munuaisen
poikanne hyväksi. Mutta entä miehenne? Voisiko hän olla varalla, jos
teidän munuaisenne ei jostain syystä sopisikaan?
- Hän ilmoitti olevansa myös valmis luovuttajaksi, jos minä en
kelpaisi, Mirjami sanoi. Silti Mirjami ei tiennyt, kertoako
sukurasituksestaan vai ei. Jos hän kertoisi, lääkäri saattaisi evätä
luvan. Jos hän taas ei kertoisi...
Mirjami karisti moiset ajatukset nopeasti mielestään. Hän oli tullut
tänne pelastamaan poikansa elämän. Lääkäreillä oli oikeus tietää totuus.
- Emme ole vielä nähneet miestänne, lääkäri sanoi.
- Hän kai ei ole vielä ehtinyt tänne, Mirjami vastasi rauhallisesti.
Mirjamin puhuessa lääkärien kanssa Viljami Viitanen tuli sairaalan
pihaan. Saatuaan vaimoltaan tietää Simon tilanteesta hän oli käynyt
pikaisesti kotona ja lähtenyt taksilla Ouluun. Häntä askarrutti
kuitenkin myös Jaakko. Missä kunnossa poika oli? Oliko poika ollut
mukana onnettomuudessa? Miksi kukaan ei ollut kertonut Viljamille mitään
Jaakosta? Keneltä Viljami oikein voisi kysyä? Jos hän kysyisi
sairaalasta, hänen olisi kerrottava olevansa Jaakon biologinen isä.
Papereiden mukaan Jaakon lähimmät omaiset varmaankin olivat Viljamin
veli Kalervo Viitanen ja hänen vaimonsa Netta.
- Kaduttaa että en kertonut Mirjamille. En uskalla ajatellakaan,
mitä tapahtuu, kun totuus selviää hänelle. Haluaisin kertoa itse, mutta
pelkään että joku toinen ehtii ensin, Viljami ajatteli. Hän oli kyllä
kertonut Mirjamille ensimmäisestä avioliitostaan Netan kanssa.
Tärkeimmän hän oli jättänyt kertomatta, nimittäin sen, että Jaakko oli
tuon avioliiton hedelmä, koska Kalervokin olisi voinut olla Jaakon isä.
Netasta puhuminen oli tuskallista Viljamille. Netta näet oli nykyään
naimisissa Viljamin veljen kanssa.
- Jos Jaakko kuolee, sydämeni murtuu. En kestä menettää häntä. Minun
olisi sitten vielä salattava surunikin, Viljami ajatteli. Hän räpytteli
nopeasti karkottaakseen kyyneltulvan pois. Hän ei saanut itkeä, ei ollut
koskaan saanut. Jaakko ei ollut kuollut - ei ainakaan vielä - toivottavasti.
Samaan aikaan Jaakkoa hoitava lääkäri oli määrännyt Jaakon
magneettikuvaukseen.
- Hänen tilansa on vielä kriittisempi kuin sen toisen potilaan, joka
tuotiin tänne, lääkäri oli selittänyt osastonhoitajalle. Osastonhoitaja
ei heti tajunnut lääkärin puhuvan Simosta.
Viljami Viitanen suorastaan ryntäsi sisään sairaalan pääovesta.
Hänen katseensa haravoi levottomasti aulaa. Missä Mirjami oli? Sitten
hän muisti Mirjamin maininnan sopivuuskokeesta. Se rauhoitti Viljamin
mieltä.
- Suostun mihin tahansa, jos Simon henki vain pelastuu - ja Jaakon
tietysti, Viljami ajatteli.
Tällä välin Mirjami oli röntgenissä.
- Pidättäkää hengitystänne..ja saa hengittää, röntgenhoitaja sanoi.
Mirjamia ihmetytti, miksi hänen oli pitänyt tulla röntgeniin.
Sopivuuskokeestahan tässä oli kysymys.
- Anteeksi nyt, mutta minä en oikein ymmärrä. Röntgenkuva ei
ymmärtääkseni näytä, sovinko luovuttajaksi, hän sanoi hoitajalle.
- Ei se sitä näytäkään, mutta jos teillä on kiviä munuaisissanne,
näemme sen röntgenkuvasta, selitti hoitaja. Mirjami nyökkäsi. Hän
ajatteli Viljamia. Miksei miestä näkynyt? Missä hän oli? Oliko hän vielä
tullutkaan? Entä jos Viljami olikin alkanut katua päätöstään? Mirjamia
pelotti. Hän oli ennen röntgeniin tuloaan allekirjoittanut paperin,
jossa hän sitoutui luovuttamaan toisen munuaisensa Simon hengen
pelastamiseksi.
Pian Viljami saapui paikalle. Mirjami ryntäsi miehensä kaulaan ja
rutisti häntä lujasti. Mirjami puhkesi kyyneliin. Viljaminkin silmät
kostuivat.
- Mikä tilanne on? Viljami kysyi huolestuneena. Mirjami kertoi niin
paljon kuin tiesi, kuten röntgenkuvauksesta ja siitä, että oli
allekirjoittanut paperin, jossa hän suostui luovuttajaksi. Viljami nyökkäsi.
- Oletko kuullut Jaakosta mitään? Viljami ei voinut enää hillitä
itseään.
- En, Mirjami vastasi. Hänen ajatuksensa olivat vain ja ainoastaan
Simossa ja munuaisensiirron yksityiskohdissa. Jos Mirjamilta löytyisi
munuaiskiviä, ei hänen munuaistaan voitaisi käyttää. Oli hyvä, että
Viljami oli mukana.
- Oletteko te Simo Viitasen vanhemmat? kysyi lääkärin ääni äkisti
heidän takaansa. Viitaset kääntyivät ja näkivät saman lääkärin, jonka
Mirjami oli jo tavannut.
- Olemme, Mirjami sanoi. Hän esitteli miehensä Simoa hoitavalle
lääkärille.
- Olemme jo odottaneet teitä. Vaimonne röntgenkuvat saadaan varmasti
pian. Sillä välin tahtoisimme teidän allekirjoittavan paperin, josta
ilmenee, että olette täysi-ikäinen, täysivaltainen ja tarvittaessa
halukas luovuttamaan toisen munuaisistanne Simolle.
- Teen mitä tahansa pelastaakseni poikani, Viljami sanoi. Se tuntui
riittävän lääkärille, joka ohjasi Viitaset työhuoneeseensa.
- Tässä on lomake, johon tarvitsemme allekirjoituksenne, lääkäri
sanoi. Viljami kaivoi kynän taskustaan, luki paperin huolellisesti,
nyökkäsi ja allekirjoitti. Hän toivoi sydämestään, ettei Mirjamilta
löytyisi kiviä. Mirjami oli kotirouva ja Viljami taas itsenäinen
yrittäjä, jonka tuloilla perhe eli.
Kun Simoa hoitava lääkäri ryhtyi selittämään, ettei hän voisi itse
olla mukana siirtoleikkauksessa, Jaakkoa hoitava lääkäri tuli yllättäen
huoneeseen.
- Herra ja rouva Viitanen? Minä olen Jaakko Viitasen lääkäri. Minun
olisi nyt puhuttava teidän kanssanne hetki, hän sanoi. Mirjami ja
Viljami vilkaisivat Simoa hoitavaa lääkäriä. Saatuaan Simon lääkäriltä
nyökkäyksen suostumuksen merkiksi Viitaset kävelivät Jaakkoa hoitavan
lääkärin kanssa tämän huoneeseen.
- En pitkitä tätä, vaan puhun suoraan. Jaakon keuhkot ovat
vaurioituneet pahoin. Hän...ei selviä ilman siirrännäistä, lääkäri sanoi.
- Tietävätkö hänen vanhempansa? Mirjami kysyi ensimmäiseksi. Viljami
oli vaiti. Hän ei halunnut paljastaa asioiden todellista laitaa - vielä.
- Tietävät kyllä. He ovat parhaillaan matkalla tänne. He tekevät
kaiken voitavansa auttaakseen poikaansa, lääkäri sanoi. Mirjami
kauhistui. Ensin Simo ja nyt Jaakko! Vaadittaisiinko häneltä nyt ensin
munuaista Simolle ja vielä keuhkoa Jaakolle? Eihän hänelle itselleen
jäisi kohta mitään! Mirjamin mieleen palautui potilas, jonka hän oli
nähnyt aiemmin.
- Voi hyvänen aika! Se oli Jaakko! Minä näin kun hänet tuotiin
leikkaussalista, Mirjamilta pääsi.
- Mitä? Oletko sinä nähnyt Jaakon täällä sairaalassa? Viljami ihmetteli.
- Olen. Näin hänet kun häntä tuotiin leikkaussalista. Hänen päänsä
oli siteissä. En tiedä mitä varten, Mirjami sanoi.
Jaakkoa hoitava lääkäri tiesi kyllä syyn Jaakon käyntiin
leikkaussalissa. Aivoturvotus. Aivopaine oli ollut pakko saada
normalisoiduksi. Siksi Jaakko oli ollut leikkaussalissa. Ja pian hän
joutuisi sinne uudelleen, samoin kuin hänen vanhempansa. Mutta ensin
katsottaisiin tilannetta.
Pian saapui röntgenhoitaja ja pyysi saada puhua Mirjamille. Mirjami
vilkaisi mieheensä ja Jaakkoa hoitavaan lääkäriin. Nyökkäys riitti
merkiksi, ja Mirjami meni röntgenhoitajan luo.
- Miltä näyttää? hän kysyi. Röntgenhoitajan kasvot olivat melkoisen
vakavat.
- Rouva Viitanen, oletteko te varmasti antanut meille kaikki tiedot
itsestänne? hän kysyi ensin.
- Olen. Miksi niin? Mirjami kysyi.
- Tämän vuoksi, hoitaja sanoi ja näytti valotaululla olevia kuvia.
Mirjami kauhistui. Hänen pelkonsa oli ollut oikea!
- Voi ei! Ei ei ei! hän voihkaisi. Hän olisi vajonnut maahan, ellei
hoitaja olisi tarttunut hänestä kiinni.
- Rouva Viitanen, teidät on nyt leikattava. Tai ainakin kivet on
murskattava. Jos niin ei tehdä, teille tulee vakavia terveysongelmia,
hoitaja sanoi.
- Tehkää mitä pitää, Mirjami vastasi tajuamatta, mitä sanoi. Hänen
unelmansa siitä, että hän saisi auttaa poikaansa, oli juuri murskautunut
palasiksi.
Mirjami palasi kasvot synkkinä miehensä luo ja pudisti päätään.
- Ei pienintäkään toivoa, Mirjami sanoi hiljaa. Viljami puristi
hänen kättään lohduttavasti.
- No, sitten minun on uhrauduttava. Ymmärrän, että sinä olisit
antanut oman munuaisesi mielelläsi, mutta koska sinulta löydettiin
kiviä, et voi antaa sitä. Jos minun munuaiseni sopii kudostyypiltään,
annan ilomielin omani pidentääkseni poikani elämää, Viljami sanoi. Häntä
ahdisti kauheasti.
- Kun Netta tulee...en tiedä mitä siitä seuraa. Kestän kyllä nähdä
hänet, mutta Mirjami ei tiedä että Jaakko on minun poikani. Miten minä
kerron Mirjamille Jaakosta? Olin liian nuori mennessäni naimisiin Netan
kanssa. Me kumpikaan emme olleet valmiita avioliittoon. Luovuin
Jaakosta, koska rakastin häntä, en siksi että en olisi halunnut
huolehtia hänestä.
Viljami tiesi, että Jaakko luuli häntä sedäkseen ja Kalervoa
isäkseen, vaikka todellisuudessa Kalervo oli Jaakon setä.
- Jaakko, en tiedä miten kerron sinulle...jos kerron ollenkaan. Ja
Mirjami...hän ei kestä kuulla totuutta. Mutta minä puolestani en voi
elää, jos annan asioiden jatkua näin! Jaakolla on oikeus tietää totuus.
Kerron sen hänelle jossain sopivassa välissä, ajatteli Viljami.
Pian vihreä Volvo ajoi sairaalan pihaan. Netta ja Kalervo astuivat
ulos autosta ja kävelivät sairaalan aulaan.
- Päivää. Olen Netta Viitanen. Poikani Jaakon pitäisi olla täällä,
Netta sanoi vastaanottohoitajalle.
- Jaakko Viitanen...katsotaanpa, hoitaja sanoi ja naputti jotain
koneelle. Tuota pikaa hänellä oli edessään näytöllä Jaakon paperit.
- Hän joutuu pian leikkaukseen, ja kun hän pääsee sieltä, hänet
luultavasti siirretään osastolle 2A. Siellä hän itse asiassa on nytkin
odottamassa leikkausta, kuului hoitajan vastaus. Netta kiitti ja lähti
sinne.
- Viljami, voi Viljami, ajatteli Netta.
- Et tiedä, miten minua ahdistaa tämä tilanne. Kun saimme sen
puhelun, olisin voinut pyörtyä kauhusta. En tiedä, tietääkö vaimosi jo
Jaakosta. Ole kiltti ja kerro hänelle totuus, ennen kuin mitään kauheaa
tapahtuu. Ja jos sinä et kerro, minun on se tehtävä. En kestä tätä
salailua enää! Netta ajatteli mielessään. Tilanne ahdisti häntä
kauheasti. Hän ei selviytyisi, jos menettäisi poikansa.
- Kalervo on kasvattanut Jaakosta hyvän pojan, Netta jatkoi
ajatuksiaan. Häntä suretti, ettei hän ollut tuonut päiväkirjaa tai
mitään sen tapaista mukanaan. Nyt hän olisi halunnut kirjoittaa siihen
tuntojaan. Myöhemmin hän ehkä olisi voinut antaa sen Viljamille, sillä
Netasta tuntui mahdottomalta puhua tunteistaan entisen miehensä kanssa.
Viljami voisi huomata, että Netta edelleen rakasti Viljamia, vaikka sekä
Netta että Viljami olivat kumpikin menneet tahoillaan uudestaan naimisiin.
Viljami ja Mirjami tulivat Jaakkoa hoitavan lääkärin huoneesta ja
näkivät Netan ja Kalervon odottamassa aulassa. He tervehtivät toisiaan
ystävällisesti, mutta Netta vaikutti Mirjamin mielestä jotenkin
hermostuneelta ja jännittyneeltä. Kumpikin pariskunta näytti pääasiassa
keskittyvän omiin murheisiinsa.
- En tiedä, miten tässä käy, Mirjami sanoi Netalle.
- Kukaan meistä ei tiedä sitä, Netta sanoi. Hän ja Mirjami olivat
aina olleet hyvissä väleissä huolimatta siitä, että Netta oli Viljamin
entinen vaimo.
- En kestä menettää Jaakkoa. Hän on hyvä poika. Rakastan häntä
suunnattomasti, Netta purki sydäntään Mirjamille.
- Ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu, Mirjami vastasi. Hän kertoi
sitten Netalle Simosta.
- Lapset ja Viljami ovat kaikkeni, Mirjami kertoi. Sitten hän kertoi
myös munuaiskivistään.
- Voi hyvänen aika! huudahti Netta aidon myötätuntoisesti. Hän ei
olisi koskaan voinut kuvitella Mirjamin kärsivän munuaiskivistä.
- Se on meidän sukumme kirous, Mirjami selitti ja kertoi sitten
äidistään.
- Täytyi olla tuskallista elää kaiken sen läpi, Netta sanoi.
- Oli se, olinhan silloin nuori, Mirjami vastasi.
- Olen minäkin erehtynyt, Netta vastasi. Hän ei kertonut Mirjamille
Jaakosta eikä liioin siitä, että poika oli Viljamin. Mirjami oli näet
koko avioliittonsa ajan uskonut Jaakon olevan omien lastensa serkku.
- Lääkäri sanoi Jaakon keuhkojen...olevan vahingoittuneet, Mirjami
kertoi Netalle. Netta veti kauhuissaan henkeä.
- Ei kai...ei kai hän...? Netta ei kestänyt ajatella rakkaan
poikansa menettämistä. Mirjami tunsi Nettaa kohtaan syvää myötätuntoa.
Sopivuuskokeet otettiin, ja pariskunnat jäivät odottamaan tuloksia.
Pian ne tulivat, ja Netta ja Viljami kutsuttiin lääkärin puheille.
- Mikä on tilanne? molemmat kysyivät kuin yhdestä suusta.
- Hyvä, kuului vastaus.
- Mitä te tarkoitatte? Netta hermostui. Lääkäri antoi kummallekin
kirjekuoren, jossa olivat tulokset. Netta ja Viljami kiittivät ja
palasivat puolisoidensa luo.
- Mitä lääkäri sanoi? Kalervo kysyi Netalta tämän tullessa
vastaanottohuoneesta.
- Hän antoi tämän. Tässä lienevät tulokset. Hän ei voinut kertoa
niitä suoraan, koska Viljami oli paikalla myös, Netta selitti.
Kalervo istui vaimonsa viereen, kun Netta avasi kuoren ja veti ulos
paperiarkin. Vapisevin käsin hän käänsi sen auki. Kirjeessä oli
tarkempaa tietoa Jaakon tilasta sekä se, että Netta sopi luovuttajaksi.
- Mutta sehän on hyvä, Kalervo sanoi.
- Mainitaanko siinä milloin siirtoleikkaus on? Kalervo yritti lukea
vaimonsa olan yli.
- Ei, mutta eiköhän se aika pian ole, Netta vastasi. Hän oli varma,
etteivät lääkärit voineet antaa Jaakon olla siinä tilassa, jossa hän
oli, kovin pitkään.
Muutaman metrin päässä käytävän toisella puolella Viljami ja Mirjami
avasivat oman kirjekuorensa. He lukivat saman uutisen, jonka Netta ja
Kalervokin. Viljami oli sopiva luovuttajaksi. Mirjamin munuaiskivet
olivat liian suuri riski, jotta hänen munuaistaan olisi voitu käyttää,
joten Viljami oli valittu luovuttajaksi.
- Onpa helpottava tieto, Mirjami huokaisi ja painautui miehensä
syliin. Viljami rutisti häntä lujasti.
- On tosiaan helpottavaa saada hyviä uutisia, hän sanoi.
Pian sekä Netta että Viljami kirjoittautuivat sisään sairaalaan ja
sanoivat olevansa valmiita luovutukseen.
- Olkaa silti valmiita siihen, ettei Jaakko kestä leikkausta,
hoitajat yrittivät hillitä Netan ja Kalervon optimismia. Kalervo oli
pyytänyt saada tulla saattamaan vaimoaan edes leikkaussalin ovelle asti.
Lupa oli myönnetty.
- Kestän mitä vain niin kauan kuin Kalervo on rinnallani, Netta sanoi.
Samaan aikaan toisessa leikkaussalissa valmistauduttiin operoimaan
Viljamia.
- Tule kunnossa kotiin, Mirjami sanoi kyynelten kimaltaessa silmissä.
- Tulen, Viljami vastasi vain.
Kolmannessa leikkaussalissa Jaakkoa valmisteltiin leikkaukseen.
- Eikö tämä ole ihanaa? Mirjami Viitanen sanoi miehelleen,
Viljamille, heidän istuessaan veneessä keskellä Kristallijärven selkää.
Aurinko paistoi ja lokit lentelivät järven yllä. Oli kerrassaan
ihastuttava lauantai. Sitä paitsi tämä oli heidän kihlauksensa
vuosipäivä. Viitasen pariskunta oli lähtenyt mökilleen saadakseen aikaa
parisuhteensa hoitamiseen. Käytännössä he vain nauttivat toistensa
seurasta ja läheisyydestä. He halusivat taas heittäytyä elämän iloihin
ja tunsivat olonsa nuorekkaaksi.
- On. Verkoissakin oli kolme komeaa siikaa. Ajattelin perata ne heti
kun pääsemme rantaan ja tuoda sitten sinulle keittiöön. Sinun
siikakeittosi on todella herkullista, Viljami sanoi katsahtaen hellästi
vaimoaan. Mirjami hymyili vastaukseksi miehensä katseeseen. Heidän
katseensa takertuivat taas toisiinsa, ja Mirjamista tuntui että he
olivat jälleen kerran ihanasti rakastuneet. Tällaista heille sattui
yleensä viiden vuoden välein. Viljami oli melkein viidenkymmenen.
Mirjami oli pari vuotta nuorempi kuin miehensä.
- Muistatko kihlauksemme viisivuotispäivän? Silloin sinä olit
keittänyt tavallista parempaa siikasoppaa. Reseptin olit löytänyt äitisi
keittokirjasta. Olin juuri tullut nälkäisenä marjasta kotiin ja ruoka
oli valmista.
- Muistan kyllä, mutta ihmettelen, että sinäkin muistat sen vielä,
Mirjami vastasi.
- Lähtisimmekö marjaan vielä tänään? Nythän on mustikka-aika
parhaimmillaan. Voisit huomenna keittää siikasoppaa, ja mustikkasoppaa
jälkiruoaksi. Jos tänään menemme muutamaksi tunniksi marjaan, en usko
sinun enää jaksavan laittaa ruokaa. Minulla on sitä sinun äitisi tekemää
hyvää sääskiöljyä. Se haisee kyllä kauhealta, mutta karkottaa
tehokkaasti sääsket, Viljami kehaisi. Sitten hän vilkaisi kelloa.
- Jos minä en souda nyt rantaan, emme ikinä ehdi sen paremmin
syömään kuin marjaankaan, Viljami sanoi palauttaen vaimonsa karuun
todellisuuteen. Päivä oli kirkas, ja he olivat varmasti saaneet
tarpeeksi aurinkoa. Sitä paitsi nyt oli jo ruoka-aika.
- Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Voisimme syödä silliä ja uusia
perunoita tänään. Niitä saa nopeasti, Mirjami vastasi.
Viikkoa myöhemmin Mirjami oli yksin kotona. Silloin Viitasille tuli
puhelu Oulun yliopistollisesta sairaalasta.
- Milloin?...Selvä on...Niin...Lähden sinne heti. Olen siellä kahden
tunnin kuluttua.
Mirjami Viitanen laski luurin alas. Hän oli juuri tästä saanut
tietää poikansa, Simon, joutuneen autokolariin. Simo oli elossa, mutta
hänen tilansa oli kriittinen. Hänet leikattaisiin vielä tänään.
Simo oli Mirjami ja Viljami Viitasen toiseksi nuorin lapsi. Ikää
hänellä oli yhdeksäntoista vuotta. Ollessaan viidentoista Simo olisi jo
halunnut ajaa moottoripyöräkortin, mutta vanhemmat olivat vastustaneet.
Vasta kahdeksantenatoista syntymäpäivänään Simo oli saanut luvan siihen.
Puolta vuotta myöhemmin hänellä oli sekä kortti että pyörä. Pyörän hän
oli hankkinut viikko sen jälkeen, kun oli saanut kortin.
- Voi, kunpa Viljami ei vielä saisi kuulla tätä. Viljami on
maalaillut kauhukuvia onnettomuuksista, alkoholista ja ties mistä aina
siitä asti kun Simo muutti Ouluun, Mirjami ajatteli. Vanhempien oli
kuitenkin ollut pakko päästää poikansa lähtemään opintojen takia.
Juuri kun Mirjami oli lähdössä, Soile tuli sisään. Soile oli
nuorempi Viitasten kahdesta tyttärestä. Hän oli kuudentoista. Vanhempi
oli Marja. Marja oli sisartaan viisi vuotta vanhempi. Simo oli Viitasten
ainoa poika.
- Hei äiti! Onko sinulla kiire johonkin?
- On, sairaalaan Ouluun. Simo on joutunut kolariin, Mirjami vastasi.
Soile kauhistui. Hänkin oli pelännyt veljensä puolesta siitä
lähtien, kun Simo oli muuttanut kotoa. Soilekin oli ollut sitä mieltä,
että suurkaupunki oli hänen veljelleen vaarallinen paikka.
- Tietääkö isä? Soile kysyi.
- Luultavasti ei vielä, mutta kyllä hänkin varmasti tiedon kohta
saa, Mirjami arveli ja puki takin ylleen.
- Missä Marja on?
- Hän on yhä patikkaretkellään Mirellan kanssa, Mirjami vastasi
hajamielisesti. Hänen olisi päästävä Simon luo mahdollisimman nopeasti.
- Pidä kännykkäsi auki, Soile. Minä kerron kyllä heti, kun saan
tietää lisää, Mirjami sanoi ja lähti. Soile katsoi äitinsä jälkeen ja
toivoi kaiken menevän hyvin. Hän oli aina ollut huolissaan äidistään,
vaikka Mirjamille ei ollut koskaan sattunut mitään eikä hän kärsinyt
mistään kroonisesta sairaudesta.
Mirjamin ajaessa sairaalaa kohti hänen miehensä, Viljami, ajoi
puolestaan tukkirekkaa Pietarsaaresta kohti Kokkolan rautatieasemaa.
- Mitenkähän Jaakko jakselee? Pitäisi pyytää hänet joskus
patikkaretkelle. Saisimme taas puhua asioista miesten kesken.
Eilen mökillä Jaakko oli Simon kanssa auttanut Viljamia korjaamaan
vajan katon. Jaakko oli myös kertonut harrastuksestaan, purjelennosta.
Viljamikin oli aina ollut kiinnostunut ilmailusta. Jaakko on Viljamin
veljen ja hänen vaimonsa poika. Hän valmistuisi parin vuoden kuluttua
rakennusinsinööriksi.
Juuri nyt Simolla ja Jaakolla oli kuitenkin kesäloma, ja pojat
olivat yhdessä lähteneet kattotalkoista Ouluun, Jaakko kun asui siellä
vanhempiensa luona. Simon ja Jaakon oli määrä tulla Viitasten mökille
muutamaksi päiväksi lomaa viettämään. Jaakko oli luvannut tuoda
tyttöystävänsä, Hennan, mukanaan. Viljami jäi pohtimaan, olisiko
Simollakin tyttöystävä mökille tuotavaksi. Viljami hymyili. Hän muisti,
miten oli piilotellut Mirjamia vanhemmiltaan ja tapaillut tyttöään
salaa. Tanssimassakin he olivat käyneet yhdessä vasta kihloihin menon
jälkeen.
Soile ei malttanut odottaa lisätietoja sairaalasta. Hän halusi heti
kertoa onnettomuudesta isälleen. Hän soitti tämän matkapuhelimeen ja
kertoi tilanteesta kaiken, minkä tiesi. Viljami Viitanen järkyttyi
kuulemastaan.
- Missä äiti on? Tietääkö äiti jo? Viljami kysyi.
- Lähti Ouluun vartti sitten. Äiti vastasi puhelimeen, kun
sairaalasta soitettiin. Olen varma, että hän ei nyt osaa ajatella kuin
Simoa, Soile selitti.
- Tosi kamalaa. Ei kai Jaakko ollut mukana? Viljami kysyi.
- En tiedä hänestä, Soile vastasi.
- Että Simo menikin Jaakon kyytiin! Yritin kieltää häntä, mutta
minkä isä isolle pojalleen voi, Viljami sanoi. Hän oli hieman
kiukkuinen, mutta tapahtunutta ei voinut enää muuttaa.
Mirjami oli alkanut pohtia asioita. Miksi Simon piti nyt päästä
Ouluun, vaikka hänellä oli lomaa? Oliko pojilla joitakin huonoja
harrastuksia? Mikä oli johtanut onnettomuuteen? Oliko Simo enää edes
elossa?
Samaan aikaan sairaalassa valmistauduttiin leikkaukseen. Jopa Simoa
hoitava lääkäri pelkäsi, ettei Simo selviäisi. Kolari oli ollut paha.
Ainakin pojan munuaiset olivat pahoin vahingoittuneet.
Simon tutkinut kirurgi tuli leikkauksessa avustavien lääkärien
luokse ja selitti heille tilanteen.
- Ovatko raajojen hermoradat pahastikin vaurioituneet? kysyi yksi
lääkäreistä. Hän oli ortopedi.
- Kyllä, alaraajojen osalta. Selkäydin näyttää vaurioituneen
pahasti. Röntgenkuvista näet paremmin. Ne ovat tuossa, Simoa hoitava
lääkäri sanoi nyökäten valotaulua kohti. Ortopedi nyökkäsi ja tarkasteli
kuvia huolellisesti.
- Pahalta näyttää. Paljon on korjaamista, mutta eiköhän se kuntoon
saada, hän sanoi hiljaa. Sitten Simoa hoitava lääkäri jatkoi:
- Selkärangan osalta leikkaus tehdään sinun johdollasi. Minä
keskityn sisäelimiin. Munuaiset ainakin ovat aivan palasina.
- Jos onnistumme korjaamaan hermoyhteydet, liikuntakyky voi olla
vielä palautettavissa. Munuaisten laita voi olla huonompi. Potilas on
kuitenkin nuori, parikymppinen mies. Uskon, että hän kestää hyvin
leikkauksen ja että hänen toipumiskykynsä on hyvä. Siksi kannattaa yrittää.
Lääkärien valmistautuessa leikkaukseen Mirjami kurvasi Mazdallaan
sairaalan pysäköintipaikalle. Hän kiiruhti aulaan. Mikä tilanne mahtoi olla?
Mirjami meni hermostuneena neuvontaan ja katsoi ystävällisen
näköistä sairaanhoitajaa.
- Päivää. Olen Mirjami Viitanen. Tiedättekö mitään potilaasta
nimeltä Simo Viitanen? Hän on minun poikani.
- Simo Viitanen. Hetkinen vain, katson koneelta, hoitaja vastasi ja
naputti jotakin koneelle. Pian hän sai Simon tiedot esille.
- Hmm...Hänet tuotiin tänne kolmisen tuntia sitten. Hänestä on
otettu veri- ja virtsanäytteitä. Lisäksi hän on ollut
röntgenkuvauksessa. Hän on ollut ajoittain tajuissaan, mutta houraillut.
En tiedä tämänhetkistä tilannetta. Tänne ei ole laitettu kuin
leikkaussalin varaus. Leikkauksen pitäisi alkaa näillä hetkillä, kuului
vastaus.
- Missä voisin odottaa leikkauksen päättymistä? kysyi Mirjami. Hän
halusi tavata poikansa niin pian kuin mahdollista.
- Poikanne on sijoitettu osastolle 2A. Sen osastonhoitajalta, Suvi
Kiurulta, saatte tarkempia tietoja tilanteesta, hoitaja vastasi. Mirjami
kiitti ja lähti osastoa kohti.
- Ei täällä varmaan paljon potilaita nyt olekaan, näyttää niin
hiljaiseltakin, Mirjami ajatteli.
Kolme ja puoli tuntia oli jo kulunut. Vieläkään Mirjami ei ollut
saanut uutta tietoa Simon tilanteesta. Mirjami alkoi käydä levottomaksi.
- Kunpa Simo jo pian pääsisi osastolle, että saisin nähdä hänet.
Harmi että en ottanut edes kanavatyötäni mukaan, Mirjami ajatteli.
Odottaminen olisi ollut helpompaa, kun olisi ollut jotakin puuhaa.
Samassa käytävää pitkin lähestyi taas kaksi hoitajaa tuoden juuri
leikattua potilasta leikkaussalista. Se ei ollut Simo. Mirjami hädin
tuskin vilkaisi potilasta, hänen ajatuksensa olivat Simossa. Jotain
tuttua potilaassa kuitenkin Mirjamin mielestä oli. Mirjami ihmetteli,
miksi potilas tuntui tutulta, vaikka hänen päänsä oli paketoitu.
- Anteeksi että häiritsen, mutta tiedättekö te mitään Simo
Viitasesta? Hän on poikani ja hän on ollut tuolla leikkaussalissa jo
monta tuntia, Mirjami kysyi hoitajilta.
- En osaa sanoa, kuljetamme vain potilaita leikkaukseen ja takaisin,
sanoi toinen hoitaja ystävällisesti hymyillen.
- Rouva Viitanen? Odotatte tietoja poikanne leikkauksesta,
osastonhoitaja puhutteli puolen tunnin kuluttua Mirjamia.
- Kyllä, Mirjami vastasi.
- Sain äsken puhelun leikkaussalista. Se koski poikaanne,
osastonhoitaja sanoi tietämättä, miten jatkaisi.
- Onko kaikki hyvin? kysyi Mirjami levottomana.
- On ja ei, kuului vastaus.
- Miten niin? On ja ei? Mitä se tarkoittaa? Mirjami tiukkasi ja
hänen äänensäkin kohosi hiukan.
- Poikanne munuaiset - ovat vaurioituneet hyvin pahoin. Hänelle - on
tehtävä munuaisensiirto heti, kun sopiva luovuttaja löytyy. Siihen asti
poikanne elämä on keinomunuaisen varassa, osastonhoitaja sai sanotuksi.
- Ei voi olla, oli Mirjamin ensireaktio asiaan.
- Ikävä kyllä on.
- Kuoleeko hän? Mirjami sai sanotuksi. Hän tunsi palan kurkussaan.
Osastonhoitaja tunsi syvää myötätuntoa Mirjamia kohtaan.
- Emme voi taata hänen selviytymistään. Hän on hengityskoneessa ja
kytkettynä keinomunuaiseen. Kun hän herää, irrotamme hengityslaitteen,
koska hänen keuhkonsa toimivat. Hänellä ei juuri nyt ole välitöntä
hätää, osastonhoitaja sanoi.
- Ottakaa kokeet, Mirjami sanoi tuskin tajuten puhuvansa.
- Mitkä kokeet? kysyi osastonhoitaja. Hän ei oikein ollut kärryillä.
- Sopivuuskokeet. Selvitetään, kelpaako minun munuaiseni. Minulla on
kaksi tervettä munuaista. Ihminen pärjää yhdelläkin, eikö niin? Annan
ilomielin toisen munuaiseni, jos siitä on Simolle apua, Mirjami sanoi.
Nyt hoitaja jo käsitti Mirjamin tarkoituksen.
- Te olette Simon äiti. Voitte hyvinkin sopia luovuttajaksi. En voi
itse tehdä asiassa mitään, mutta ilmoitan hoitavalle lääkärille heti,
osastonhoitaja sanoi. Mirjami kiitti. Nyt täytyi vain toivoa, että hänen
munuaisensa sopisi Simolle. Varmuuden vuoksi Mirjami kuitenkin soitti
myös Viljamille ja kertoi hänelle, että Simo tarvitsi munuaisen. Viljami
oli jo ajamassa kotiin päin purettuaan kuormansa Kokkolassa.
- Älä luota liikaa siihen, että sovit luovuttajaksi, Viljami
varoitti vaimoaan. Mirjami hämmästyi. Miksi muka hänen munuaisensa voisi
olla Simolle sopimaton?
- Muista, että suvussasi on ollut munuaiskiviä. Äidilläsi ja
tädilläsi oli niitä. Meidän suvussamme niitä ei ole, joten kerro heille
myös minusta. Haluan testiin. Saavat sitten arvioida, kumpi meistä sopii
paremmin luovuttajaksi, Viljami sanoi. Mirjami lupasi kertoa terveiset
eteenpäin ja lopetti puhelun. Viljamin sanat olivat saaneet hänet
mietteliääksi.
- Entä jos niitä todella löytyy? Äiti kärsi kohtauksistakin joskus
ja joutui käymään ihan leikattavana asti, mutta minulla ei ole ollut
minkäänlaisia oireita, Mirjami ajatteli. Sitten hänen mieleensä iski
pelottava ajatus. Voisiko tauti olla hänellä oireettomana?
Samassa Mirjamin mieleen palasivat ne selkäsäryt, joita hänellä oli
ollut parin vuoden aikana. Tutkimukset oli syytä tehdä nopeasti. Mirjami
oli kuullut sairauksista, jotka esiintyivät hyppäyksittäin joissakin
suvuissa. Isoäidillä saattoi olla reuma. Hänen tyttärensä ei kärsinyt
siitä, mutta tauti esiintyi seuraavassa sukupolvessa.
- Minun on syytä pyrkiä tutkimuksiin nyt heti, ajatteli Mirjami.
Häntä rauhoitti se, että Viljami tiesi asiasta ja oli valmis
luovuttamaan munuaisensakin, jos se olisi tarpeen. Jos Viljami olisi
vastustellut, Mirjamille olisi ollut paljon vaikeampaa tarjoutua
tutkimuksiin.
Mirjami kuuli askelia. Hän nosti katseensa ja näki Simoa hoitavan
lääkärin saapuvan paikalle osastonhoitaja Kiurun kanssa.
- Tehän olette rouva Viitanen, Simo Viitasen äiti, lääkäri aloitti
empimättä. Lääkärin ääni oli voimakas ja selkeä. Mirjami piti siitä.
- Olen kyllä, hän vastasi heikosti. Häntä pelotti. Entä jos kokeet
sittenkin paljastaisivat, että hänellä on munuaiskiviä?
- Osastonhoitaja kertoi, että olette halukas luovuttamaan munuaisen
poikanne hyväksi. Mutta entä miehenne? Voisiko hän olla varalla, jos
teidän munuaisenne ei jostain syystä sopisikaan?
- Hän ilmoitti olevansa myös valmis luovuttajaksi, jos minä en
kelpaisi, Mirjami sanoi. Silti Mirjami ei tiennyt, kertoako
sukurasituksestaan vai ei. Jos hän kertoisi, lääkäri saattaisi evätä
luvan. Jos hän taas ei kertoisi...
Mirjami karisti moiset ajatukset nopeasti mielestään. Hän oli tullut
tänne pelastamaan poikansa elämän. Lääkäreillä oli oikeus tietää totuus.
- Emme ole vielä nähneet miestänne, lääkäri sanoi.
- Hän kai ei ole vielä ehtinyt tänne, Mirjami vastasi rauhallisesti.
Mirjamin puhuessa lääkärien kanssa Viljami Viitanen tuli sairaalan
pihaan. Saatuaan vaimoltaan tietää Simon tilanteesta hän oli käynyt
pikaisesti kotona ja lähtenyt taksilla Ouluun. Häntä askarrutti
kuitenkin myös Jaakko. Missä kunnossa poika oli? Oliko poika ollut
mukana onnettomuudessa? Miksi kukaan ei ollut kertonut Viljamille mitään
Jaakosta? Keneltä Viljami oikein voisi kysyä? Jos hän kysyisi
sairaalasta, hänen olisi kerrottava olevansa Jaakon biologinen isä.
Papereiden mukaan Jaakon lähimmät omaiset varmaankin olivat Viljamin
veli Kalervo Viitanen ja hänen vaimonsa Netta.
- Kaduttaa että en kertonut Mirjamille. En uskalla ajatellakaan,
mitä tapahtuu, kun totuus selviää hänelle. Haluaisin kertoa itse, mutta
pelkään että joku toinen ehtii ensin, Viljami ajatteli. Hän oli kyllä
kertonut Mirjamille ensimmäisestä avioliitostaan Netan kanssa.
Tärkeimmän hän oli jättänyt kertomatta, nimittäin sen, että Jaakko oli
tuon avioliiton hedelmä, koska Kalervokin olisi voinut olla Jaakon isä.
Netasta puhuminen oli tuskallista Viljamille. Netta näet oli nykyään
naimisissa Viljamin veljen kanssa.
- Jos Jaakko kuolee, sydämeni murtuu. En kestä menettää häntä. Minun
olisi sitten vielä salattava surunikin, Viljami ajatteli. Hän räpytteli
nopeasti karkottaakseen kyyneltulvan pois. Hän ei saanut itkeä, ei ollut
koskaan saanut. Jaakko ei ollut kuollut - ei ainakaan vielä - toivottavasti.
Samaan aikaan Jaakkoa hoitava lääkäri oli määrännyt Jaakon
magneettikuvaukseen.
- Hänen tilansa on vielä kriittisempi kuin sen toisen potilaan, joka
tuotiin tänne, lääkäri oli selittänyt osastonhoitajalle. Osastonhoitaja
ei heti tajunnut lääkärin puhuvan Simosta.
Viljami Viitanen suorastaan ryntäsi sisään sairaalan pääovesta.
Hänen katseensa haravoi levottomasti aulaa. Missä Mirjami oli? Sitten
hän muisti Mirjamin maininnan sopivuuskokeesta. Se rauhoitti Viljamin
mieltä.
- Suostun mihin tahansa, jos Simon henki vain pelastuu - ja Jaakon
tietysti, Viljami ajatteli.
Tällä välin Mirjami oli röntgenissä.
- Pidättäkää hengitystänne..ja saa hengittää, röntgenhoitaja sanoi.
Mirjamia ihmetytti, miksi hänen oli pitänyt tulla röntgeniin.
Sopivuuskokeestahan tässä oli kysymys.
- Anteeksi nyt, mutta minä en oikein ymmärrä. Röntgenkuva ei
ymmärtääkseni näytä, sovinko luovuttajaksi, hän sanoi hoitajalle.
- Ei se sitä näytäkään, mutta jos teillä on kiviä munuaisissanne,
näemme sen röntgenkuvasta, selitti hoitaja. Mirjami nyökkäsi. Hän
ajatteli Viljamia. Miksei miestä näkynyt? Missä hän oli? Oliko hän vielä
tullutkaan? Entä jos Viljami olikin alkanut katua päätöstään? Mirjamia
pelotti. Hän oli ennen röntgeniin tuloaan allekirjoittanut paperin,
jossa hän sitoutui luovuttamaan toisen munuaisensa Simon hengen
pelastamiseksi.
Pian Viljami saapui paikalle. Mirjami ryntäsi miehensä kaulaan ja
rutisti häntä lujasti. Mirjami puhkesi kyyneliin. Viljaminkin silmät
kostuivat.
- Mikä tilanne on? Viljami kysyi huolestuneena. Mirjami kertoi niin
paljon kuin tiesi, kuten röntgenkuvauksesta ja siitä, että oli
allekirjoittanut paperin, jossa hän suostui luovuttajaksi. Viljami nyökkäsi.
- Oletko kuullut Jaakosta mitään? Viljami ei voinut enää hillitä
itseään.
- En, Mirjami vastasi. Hänen ajatuksensa olivat vain ja ainoastaan
Simossa ja munuaisensiirron yksityiskohdissa. Jos Mirjamilta löytyisi
munuaiskiviä, ei hänen munuaistaan voitaisi käyttää. Oli hyvä, että
Viljami oli mukana.
- Oletteko te Simo Viitasen vanhemmat? kysyi lääkärin ääni äkisti
heidän takaansa. Viitaset kääntyivät ja näkivät saman lääkärin, jonka
Mirjami oli jo tavannut.
- Olemme, Mirjami sanoi. Hän esitteli miehensä Simoa hoitavalle
lääkärille.
- Olemme jo odottaneet teitä. Vaimonne röntgenkuvat saadaan varmasti
pian. Sillä välin tahtoisimme teidän allekirjoittavan paperin, josta
ilmenee, että olette täysi-ikäinen, täysivaltainen ja tarvittaessa
halukas luovuttamaan toisen munuaisistanne Simolle.
- Teen mitä tahansa pelastaakseni poikani, Viljami sanoi. Se tuntui
riittävän lääkärille, joka ohjasi Viitaset työhuoneeseensa.
- Tässä on lomake, johon tarvitsemme allekirjoituksenne, lääkäri
sanoi. Viljami kaivoi kynän taskustaan, luki paperin huolellisesti,
nyökkäsi ja allekirjoitti. Hän toivoi sydämestään, ettei Mirjamilta
löytyisi kiviä. Mirjami oli kotirouva ja Viljami taas itsenäinen
yrittäjä, jonka tuloilla perhe eli.
Kun Simoa hoitava lääkäri ryhtyi selittämään, ettei hän voisi itse
olla mukana siirtoleikkauksessa, Jaakkoa hoitava lääkäri tuli yllättäen
huoneeseen.
- Herra ja rouva Viitanen? Minä olen Jaakko Viitasen lääkäri. Minun
olisi nyt puhuttava teidän kanssanne hetki, hän sanoi. Mirjami ja
Viljami vilkaisivat Simoa hoitavaa lääkäriä. Saatuaan Simon lääkäriltä
nyökkäyksen suostumuksen merkiksi Viitaset kävelivät Jaakkoa hoitavan
lääkärin kanssa tämän huoneeseen.
- En pitkitä tätä, vaan puhun suoraan. Jaakon keuhkot ovat
vaurioituneet pahoin. Hän...ei selviä ilman siirrännäistä, lääkäri sanoi.
- Tietävätkö hänen vanhempansa? Mirjami kysyi ensimmäiseksi. Viljami
oli vaiti. Hän ei halunnut paljastaa asioiden todellista laitaa - vielä.
- Tietävät kyllä. He ovat parhaillaan matkalla tänne. He tekevät
kaiken voitavansa auttaakseen poikaansa, lääkäri sanoi. Mirjami
kauhistui. Ensin Simo ja nyt Jaakko! Vaadittaisiinko häneltä nyt ensin
munuaista Simolle ja vielä keuhkoa Jaakolle? Eihän hänelle itselleen
jäisi kohta mitään! Mirjamin mieleen palautui potilas, jonka hän oli
nähnyt aiemmin.
- Voi hyvänen aika! Se oli Jaakko! Minä näin kun hänet tuotiin
leikkaussalista, Mirjamilta pääsi.
- Mitä? Oletko sinä nähnyt Jaakon täällä sairaalassa? Viljami ihmetteli.
- Olen. Näin hänet kun häntä tuotiin leikkaussalista. Hänen päänsä
oli siteissä. En tiedä mitä varten, Mirjami sanoi.
Jaakkoa hoitava lääkäri tiesi kyllä syyn Jaakon käyntiin
leikkaussalissa. Aivoturvotus. Aivopaine oli ollut pakko saada
normalisoiduksi. Siksi Jaakko oli ollut leikkaussalissa. Ja pian hän
joutuisi sinne uudelleen, samoin kuin hänen vanhempansa. Mutta ensin
katsottaisiin tilannetta.
Pian saapui röntgenhoitaja ja pyysi saada puhua Mirjamille. Mirjami
vilkaisi mieheensä ja Jaakkoa hoitavaan lääkäriin. Nyökkäys riitti
merkiksi, ja Mirjami meni röntgenhoitajan luo.
- Miltä näyttää? hän kysyi. Röntgenhoitajan kasvot olivat melkoisen
vakavat.
- Rouva Viitanen, oletteko te varmasti antanut meille kaikki tiedot
itsestänne? hän kysyi ensin.
- Olen. Miksi niin? Mirjami kysyi.
- Tämän vuoksi, hoitaja sanoi ja näytti valotaululla olevia kuvia.
Mirjami kauhistui. Hänen pelkonsa oli ollut oikea!
- Voi ei! Ei ei ei! hän voihkaisi. Hän olisi vajonnut maahan, ellei
hoitaja olisi tarttunut hänestä kiinni.
- Rouva Viitanen, teidät on nyt leikattava. Tai ainakin kivet on
murskattava. Jos niin ei tehdä, teille tulee vakavia terveysongelmia,
hoitaja sanoi.
- Tehkää mitä pitää, Mirjami vastasi tajuamatta, mitä sanoi. Hänen
unelmansa siitä, että hän saisi auttaa poikaansa, oli juuri murskautunut
palasiksi.
Mirjami palasi kasvot synkkinä miehensä luo ja pudisti päätään.
- Ei pienintäkään toivoa, Mirjami sanoi hiljaa. Viljami puristi
hänen kättään lohduttavasti.
- No, sitten minun on uhrauduttava. Ymmärrän, että sinä olisit
antanut oman munuaisesi mielelläsi, mutta koska sinulta löydettiin
kiviä, et voi antaa sitä. Jos minun munuaiseni sopii kudostyypiltään,
annan ilomielin omani pidentääkseni poikani elämää, Viljami sanoi. Häntä
ahdisti kauheasti.
- Kun Netta tulee...en tiedä mitä siitä seuraa. Kestän kyllä nähdä
hänet, mutta Mirjami ei tiedä että Jaakko on minun poikani. Miten minä
kerron Mirjamille Jaakosta? Olin liian nuori mennessäni naimisiin Netan
kanssa. Me kumpikaan emme olleet valmiita avioliittoon. Luovuin
Jaakosta, koska rakastin häntä, en siksi että en olisi halunnut
huolehtia hänestä.
Viljami tiesi, että Jaakko luuli häntä sedäkseen ja Kalervoa
isäkseen, vaikka todellisuudessa Kalervo oli Jaakon setä.
- Jaakko, en tiedä miten kerron sinulle...jos kerron ollenkaan. Ja
Mirjami...hän ei kestä kuulla totuutta. Mutta minä puolestani en voi
elää, jos annan asioiden jatkua näin! Jaakolla on oikeus tietää totuus.
Kerron sen hänelle jossain sopivassa välissä, ajatteli Viljami.
Pian vihreä Volvo ajoi sairaalan pihaan. Netta ja Kalervo astuivat
ulos autosta ja kävelivät sairaalan aulaan.
- Päivää. Olen Netta Viitanen. Poikani Jaakon pitäisi olla täällä,
Netta sanoi vastaanottohoitajalle.
- Jaakko Viitanen...katsotaanpa, hoitaja sanoi ja naputti jotain
koneelle. Tuota pikaa hänellä oli edessään näytöllä Jaakon paperit.
- Hän joutuu pian leikkaukseen, ja kun hän pääsee sieltä, hänet
luultavasti siirretään osastolle 2A. Siellä hän itse asiassa on nytkin
odottamassa leikkausta, kuului hoitajan vastaus. Netta kiitti ja lähti
sinne.
- Viljami, voi Viljami, ajatteli Netta.
- Et tiedä, miten minua ahdistaa tämä tilanne. Kun saimme sen
puhelun, olisin voinut pyörtyä kauhusta. En tiedä, tietääkö vaimosi jo
Jaakosta. Ole kiltti ja kerro hänelle totuus, ennen kuin mitään kauheaa
tapahtuu. Ja jos sinä et kerro, minun on se tehtävä. En kestä tätä
salailua enää! Netta ajatteli mielessään. Tilanne ahdisti häntä
kauheasti. Hän ei selviytyisi, jos menettäisi poikansa.
- Kalervo on kasvattanut Jaakosta hyvän pojan, Netta jatkoi
ajatuksiaan. Häntä suretti, ettei hän ollut tuonut päiväkirjaa tai
mitään sen tapaista mukanaan. Nyt hän olisi halunnut kirjoittaa siihen
tuntojaan. Myöhemmin hän ehkä olisi voinut antaa sen Viljamille, sillä
Netasta tuntui mahdottomalta puhua tunteistaan entisen miehensä kanssa.
Viljami voisi huomata, että Netta edelleen rakasti Viljamia, vaikka sekä
Netta että Viljami olivat kumpikin menneet tahoillaan uudestaan naimisiin.
Viljami ja Mirjami tulivat Jaakkoa hoitavan lääkärin huoneesta ja
näkivät Netan ja Kalervon odottamassa aulassa. He tervehtivät toisiaan
ystävällisesti, mutta Netta vaikutti Mirjamin mielestä jotenkin
hermostuneelta ja jännittyneeltä. Kumpikin pariskunta näytti pääasiassa
keskittyvän omiin murheisiinsa.
- En tiedä, miten tässä käy, Mirjami sanoi Netalle.
- Kukaan meistä ei tiedä sitä, Netta sanoi. Hän ja Mirjami olivat
aina olleet hyvissä väleissä huolimatta siitä, että Netta oli Viljamin
entinen vaimo.
- En kestä menettää Jaakkoa. Hän on hyvä poika. Rakastan häntä
suunnattomasti, Netta purki sydäntään Mirjamille.
- Ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu, Mirjami vastasi. Hän kertoi
sitten Netalle Simosta.
- Lapset ja Viljami ovat kaikkeni, Mirjami kertoi. Sitten hän kertoi
myös munuaiskivistään.
- Voi hyvänen aika! huudahti Netta aidon myötätuntoisesti. Hän ei
olisi koskaan voinut kuvitella Mirjamin kärsivän munuaiskivistä.
- Se on meidän sukumme kirous, Mirjami selitti ja kertoi sitten
äidistään.
- Täytyi olla tuskallista elää kaiken sen läpi, Netta sanoi.
- Oli se, olinhan silloin nuori, Mirjami vastasi.
- Olen minäkin erehtynyt, Netta vastasi. Hän ei kertonut Mirjamille
Jaakosta eikä liioin siitä, että poika oli Viljamin. Mirjami oli näet
koko avioliittonsa ajan uskonut Jaakon olevan omien lastensa serkku.
- Lääkäri sanoi Jaakon keuhkojen...olevan vahingoittuneet, Mirjami
kertoi Netalle. Netta veti kauhuissaan henkeä.
- Ei kai...ei kai hän...? Netta ei kestänyt ajatella rakkaan
poikansa menettämistä. Mirjami tunsi Nettaa kohtaan syvää myötätuntoa.
Sopivuuskokeet otettiin, ja pariskunnat jäivät odottamaan tuloksia.
Pian ne tulivat, ja Netta ja Viljami kutsuttiin lääkärin puheille.
- Mikä on tilanne? molemmat kysyivät kuin yhdestä suusta.
- Hyvä, kuului vastaus.
- Mitä te tarkoitatte? Netta hermostui. Lääkäri antoi kummallekin
kirjekuoren, jossa olivat tulokset. Netta ja Viljami kiittivät ja
palasivat puolisoidensa luo.
- Mitä lääkäri sanoi? Kalervo kysyi Netalta tämän tullessa
vastaanottohuoneesta.
- Hän antoi tämän. Tässä lienevät tulokset. Hän ei voinut kertoa
niitä suoraan, koska Viljami oli paikalla myös, Netta selitti.
Kalervo istui vaimonsa viereen, kun Netta avasi kuoren ja veti ulos
paperiarkin. Vapisevin käsin hän käänsi sen auki. Kirjeessä oli
tarkempaa tietoa Jaakon tilasta sekä se, että Netta sopi luovuttajaksi.
- Mutta sehän on hyvä, Kalervo sanoi.
- Mainitaanko siinä milloin siirtoleikkaus on? Kalervo yritti lukea
vaimonsa olan yli.
- Ei, mutta eiköhän se aika pian ole, Netta vastasi. Hän oli varma,
etteivät lääkärit voineet antaa Jaakon olla siinä tilassa, jossa hän
oli, kovin pitkään.
Muutaman metrin päässä käytävän toisella puolella Viljami ja Mirjami
avasivat oman kirjekuorensa. He lukivat saman uutisen, jonka Netta ja
Kalervokin. Viljami oli sopiva luovuttajaksi. Mirjamin munuaiskivet
olivat liian suuri riski, jotta hänen munuaistaan olisi voitu käyttää,
joten Viljami oli valittu luovuttajaksi.
- Onpa helpottava tieto, Mirjami huokaisi ja painautui miehensä
syliin. Viljami rutisti häntä lujasti.
- On tosiaan helpottavaa saada hyviä uutisia, hän sanoi.
Pian sekä Netta että Viljami kirjoittautuivat sisään sairaalaan ja
sanoivat olevansa valmiita luovutukseen.
- Olkaa silti valmiita siihen, ettei Jaakko kestä leikkausta,
hoitajat yrittivät hillitä Netan ja Kalervon optimismia. Kalervo oli
pyytänyt saada tulla saattamaan vaimoaan edes leikkaussalin ovelle asti.
Lupa oli myönnetty.
- Kestän mitä vain niin kauan kuin Kalervo on rinnallani, Netta sanoi.
Samaan aikaan toisessa leikkaussalissa valmistauduttiin operoimaan
Viljamia.
- Tule kunnossa kotiin, Mirjami sanoi kyynelten kimaltaessa silmissä.
- Tulen, Viljami vastasi vain.
Kolmannessa leikkaussalissa Jaakkoa valmisteltiin leikkaukseen.