Simo Pahula
2006-04-26 17:36:16 UTC
Pitkästä aikaa taas tuli kirjoitettua jotain..
------------------------------
Tuisku
Se oli kovin lumisateinen keskipäivä kun kävelin töihini. Lumisateen vuoksi
en viitsinyt vastata kännykkääni, joka värisi taskussani. Ajattelin, että
puhelu ei olisi niin tärkeä että sen vuoksi tahtoisi kastella
ei-niin-vedenkestävän kännykkänsä. Matkalla minun oli käytävä kaupassa
ostamassa lounasta. Työpaikan jääkaapissa kun ei sattunut olemaan edes
maitoa kahviin.
Sisällä kaivoin matkapuhelimeni esille ja katsoin kuka oli soittanut.
Banaaneita vieressäni valinnut vanhus taisi kyllä kuulla huokaukseni.
Soittaja oli mun entinen nainen. 3 puhelua, yksi uusi numero. Ja numero oli
ajan kanssa tullut tuskaisen tutuksi. Se oli Marin. Vastaajassakin oli
viesti. Soitin sinne ja hänen äänensä oli kovin kolkko, vaikka tavallisesti
se on kiihkeä
Hän kehotti minua soittamaan heti takaisin. Koska tiesin millainen puhelu
siitä tulisi, niin ajattelin soittaa vasta kun olisin päässyt perille
työpaikalleni. Puhelun laatu olisi taas kiivas ja samalla häviäisi se hyvä
mieleni. Ostoskassia kantaessani siinä lumipyryssä mä aloin pikkuhiljaa
uudelleen vihaamaan koko tilannetta. Tätä oli jo jatkunut kauan. Aina
erostamme lähtien.
Hän laittoi silloin tekstiviestin, jolla tiedusteli haluani palata yhteen.
Kun soitin ja kerron aika julmasti, etten tahdo olla enää missään
tekemisissä hänen kanssaan. - Mari sanoi terävästi, että jos en halua tai
rakasta häntä, niin tapahtuisi itsemurha ja hän syyttäisi siitä minua.
Kilttinä ja harmeja välttelevänä miehenä minä suostuin. Nyt ajateltuna mun
olisi vain pitänyt lopettaa se puhelu.
Työpaikallani olen aamupäivisin yksin, joten pystyin soittamaan sen puhelun.
Puhelin soi ja soi ja sitten siihen vastasi mies, joka esitteli itsensä
konstaapeliksi. Oli sattunut onnettomuus. Mari oli soittanut autosta ja kun
ei saanut minua kiinni - oli ajanut päin rekkaa. Hän oli kuollut
välittömästi. En pystynyt tuon jälkeen jatkamaan puhelua vaan suljin
kännykkäni.
Ajatukseni kiersivät kehää. Jos olisin vain soittanut aikaisemmin, niin tätä
ei olisi tapahtunut. Kului minuutti ja puhelimeni soi uudelleen. Se oli se
sama poliisi Marin numerosta. Kyseli mitä tiedän tapahtuneesta. Sanoin, että
hän oli soittanut minulle ja olin soittanut takaisin. Valehtelin, ettei hän
ollut jättänyt vastaajaani mitään viestiä. Suhteemme myös kiinnosti. Kerroin
olevamme vanhoja tuttuja - ja että tämä tieto tuli täytenä yllätyksenä.
Puhelun päätteeksi kysyin, että tarvitseeko minun tulla antamaan lausuntoa?
Kuulemma ei. Tämä riitti.
Katsoin pitkään puhelun päätyttyä sitä lumipyryä ikkunasta. Minulla oli
helpottunut olo ja tunsin pientä syyllisyyttä siitä. Ajatukset olivat
nopeasti seljenneet kylliksi, että pystyin näyttelemään työkaverilleni
järkyttynyttä. Kerroin tapahtuneen ja sain osanotot. Tuo työkaveri oli myös
pomoni, joten hän antoi minulle loppupäivän vapaata. Sanoi, että jos siltä
tuntuu - niin pidä seuraavakin päivä vapaata. Kiitin ja lähdin kävelemään
takaisin asunnolleni.
Oloni oli puhdas. Mikään ei tuntunut painavan. Olinhan saanut töistä vapaata
kaksi päivää. Mielessäni jo kiitin Maria, kunnes se suuri musta olo iski.
Syyllisyys. Askeleeni muuttuivat raskaiksi. Olen lukenut psykologiaa ja
siksi tiedän, että nämä tunteet kuuluvat ihmisluontoon. Eli tämä on vain
yksi vaihe joka vain pitää mennä läpi. Ei enää yöllisiä puheluita tai sitten
tekstiviestitulvaa aamuisin. Hän ei enää piinaa minua rakkaudellaan. Tajuan
sen jälleen.
Kaupungin keskusta näytti jotenkin erilaiselta, lumipyry oli antanut
kaikelle puhtaan valkoisen pinnan. En enää tuntenut mitenkään syyllisyyttä
tapahtuneesta. Koska tätä olin salaa toivonut, niin siksi kai se
syyllisyyden tunne meni nopeasti ohitse palatakseen uudestaan. Olenhan vain
ihminen, enkä mikään kone. Joskus sentään rakastin Maria ja nyt mieleeni
muistuivat kaikki kauniit kesäiset muistot tästä kaupungista. Nyt niiden
tapahtumapaikat peittyivät uuden lumen alle.
Poskelleni vierähti kyynel ohittaessani erään kahvilan. Se oli meidän
suosikkipaikkamme. Lumipyry sankkeni äärimmilleen kävellessäni takaisin
asunnolleni. Päästyäni perille minä taisin itkeä.
-------------------------
------------------------------
Tuisku
Se oli kovin lumisateinen keskipäivä kun kävelin töihini. Lumisateen vuoksi
en viitsinyt vastata kännykkääni, joka värisi taskussani. Ajattelin, että
puhelu ei olisi niin tärkeä että sen vuoksi tahtoisi kastella
ei-niin-vedenkestävän kännykkänsä. Matkalla minun oli käytävä kaupassa
ostamassa lounasta. Työpaikan jääkaapissa kun ei sattunut olemaan edes
maitoa kahviin.
Sisällä kaivoin matkapuhelimeni esille ja katsoin kuka oli soittanut.
Banaaneita vieressäni valinnut vanhus taisi kyllä kuulla huokaukseni.
Soittaja oli mun entinen nainen. 3 puhelua, yksi uusi numero. Ja numero oli
ajan kanssa tullut tuskaisen tutuksi. Se oli Marin. Vastaajassakin oli
viesti. Soitin sinne ja hänen äänensä oli kovin kolkko, vaikka tavallisesti
se on kiihkeä
Hän kehotti minua soittamaan heti takaisin. Koska tiesin millainen puhelu
siitä tulisi, niin ajattelin soittaa vasta kun olisin päässyt perille
työpaikalleni. Puhelun laatu olisi taas kiivas ja samalla häviäisi se hyvä
mieleni. Ostoskassia kantaessani siinä lumipyryssä mä aloin pikkuhiljaa
uudelleen vihaamaan koko tilannetta. Tätä oli jo jatkunut kauan. Aina
erostamme lähtien.
Hän laittoi silloin tekstiviestin, jolla tiedusteli haluani palata yhteen.
Kun soitin ja kerron aika julmasti, etten tahdo olla enää missään
tekemisissä hänen kanssaan. - Mari sanoi terävästi, että jos en halua tai
rakasta häntä, niin tapahtuisi itsemurha ja hän syyttäisi siitä minua.
Kilttinä ja harmeja välttelevänä miehenä minä suostuin. Nyt ajateltuna mun
olisi vain pitänyt lopettaa se puhelu.
Työpaikallani olen aamupäivisin yksin, joten pystyin soittamaan sen puhelun.
Puhelin soi ja soi ja sitten siihen vastasi mies, joka esitteli itsensä
konstaapeliksi. Oli sattunut onnettomuus. Mari oli soittanut autosta ja kun
ei saanut minua kiinni - oli ajanut päin rekkaa. Hän oli kuollut
välittömästi. En pystynyt tuon jälkeen jatkamaan puhelua vaan suljin
kännykkäni.
Ajatukseni kiersivät kehää. Jos olisin vain soittanut aikaisemmin, niin tätä
ei olisi tapahtunut. Kului minuutti ja puhelimeni soi uudelleen. Se oli se
sama poliisi Marin numerosta. Kyseli mitä tiedän tapahtuneesta. Sanoin, että
hän oli soittanut minulle ja olin soittanut takaisin. Valehtelin, ettei hän
ollut jättänyt vastaajaani mitään viestiä. Suhteemme myös kiinnosti. Kerroin
olevamme vanhoja tuttuja - ja että tämä tieto tuli täytenä yllätyksenä.
Puhelun päätteeksi kysyin, että tarvitseeko minun tulla antamaan lausuntoa?
Kuulemma ei. Tämä riitti.
Katsoin pitkään puhelun päätyttyä sitä lumipyryä ikkunasta. Minulla oli
helpottunut olo ja tunsin pientä syyllisyyttä siitä. Ajatukset olivat
nopeasti seljenneet kylliksi, että pystyin näyttelemään työkaverilleni
järkyttynyttä. Kerroin tapahtuneen ja sain osanotot. Tuo työkaveri oli myös
pomoni, joten hän antoi minulle loppupäivän vapaata. Sanoi, että jos siltä
tuntuu - niin pidä seuraavakin päivä vapaata. Kiitin ja lähdin kävelemään
takaisin asunnolleni.
Oloni oli puhdas. Mikään ei tuntunut painavan. Olinhan saanut töistä vapaata
kaksi päivää. Mielessäni jo kiitin Maria, kunnes se suuri musta olo iski.
Syyllisyys. Askeleeni muuttuivat raskaiksi. Olen lukenut psykologiaa ja
siksi tiedän, että nämä tunteet kuuluvat ihmisluontoon. Eli tämä on vain
yksi vaihe joka vain pitää mennä läpi. Ei enää yöllisiä puheluita tai sitten
tekstiviestitulvaa aamuisin. Hän ei enää piinaa minua rakkaudellaan. Tajuan
sen jälleen.
Kaupungin keskusta näytti jotenkin erilaiselta, lumipyry oli antanut
kaikelle puhtaan valkoisen pinnan. En enää tuntenut mitenkään syyllisyyttä
tapahtuneesta. Koska tätä olin salaa toivonut, niin siksi kai se
syyllisyyden tunne meni nopeasti ohitse palatakseen uudestaan. Olenhan vain
ihminen, enkä mikään kone. Joskus sentään rakastin Maria ja nyt mieleeni
muistuivat kaikki kauniit kesäiset muistot tästä kaupungista. Nyt niiden
tapahtumapaikat peittyivät uuden lumen alle.
Poskelleni vierähti kyynel ohittaessani erään kahvilan. Se oli meidän
suosikkipaikkamme. Lumipyry sankkeni äärimmilleen kävellessäni takaisin
asunnolleni. Päästyäni perille minä taisin itkeä.
-------------------------
--
==============================
T.Simo Pahula
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula - Kirjoitan, siis olen
Suora linkki tekstiarkistooni:
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula/tekstit/tindex.htm
==============================
T.Simo Pahula
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula - Kirjoitan, siis olen
Suora linkki tekstiarkistooni:
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula/tekstit/tindex.htm