Pirjo Ilvesvuori
2005-11-20 12:43:34 UTC
Ciao!
Ensin täytyy sanoa, että se edellinen teksti...se vain tuli. Myönnän, se
ei ollut ajatuksella kirjoitettu, ei sitten alkuunkaan, mutta tulipahan
kirjoitetuksi. Tämäkin on takunnut jo ties miten kauan...Jonkin aikaa
sitten kirjoitin siihen vähän jatkoa.
*****
Lasse Elo istui yksin keittiössään. Hän oli masentunut. Jälleen kerran
epäonnistuneet sokkotreffit takana. Hänen työkaverinsa olivat
järjestäneet ne hänelle, eivätkä ne tietenkään olleet onnistuneet
alkuunkaan. Lasse ei ollut kerta kaikkiaan tiennyt, mitä sanoisi
naiselle, joka oli istunut häntä vastapäätä ravintolassa.
- Ehkä minut on tarkoitettu oman tieni kulkijaksi, yksinäiseksi ja
naimattomaksi. Mikä lie mennyt noihin minun työkavereihini? Miksi he nyt
niin innokkaasti koettavat saada minua naimisiin? En minä ennenkään ole
naista tarvinnut ruokaani laittamaan ja pyykkiäni pesemään. Itse minä
olen kaiken täällä tehnyt, hoidellut niin ruoat kuin tiskitkin. Ja kyllä
imurin varsi minun kädessäni pysyy, Lasse ajatteli. Hän oli kerta
kaikkiaan väsynyt kavereidensa alituisiin houkutteluihin.
- Vaikka hyväähän he tarkoittavat, Lasse ajatteli sitten. Hän oli
kuitenkin päättänyt jatkaa yksin. Ei hän naista taloonsa tarvitsisi.
Tilaa kyllä riittäisi, se oli selvä.
- Jos joku nainen tähän tulee, minä kihlaan ja vien sen vihille ja
annan vasta sitten vakituisesti tarttua talon töihin. Sitä ennen minä
teen kaiken itse, Lasse päätti. Pitihän naisen nyt ensin oppia talon
tavoille, ennen kuin sille voisi töitä antaa tehtäväksi.
Näissä mietteissään Lasse otti käteensä postin mukana tulleen
Seuran. Hän alkoi lukea sitä kyllästyneesti. Pitkät artikkelit hän vain
selasi läpi ilman että jaksoi keskittyä niiden sisältöön. Väliotsikot
riittivät.
Äkkiä Lassen silmiin osui sivu, jonka hän olisi mieluiten jättänyt
väliin. Treffipalvelu Villi Lupiini. Nyt hän olisi kiikissä - jälleen.
Ihan lehdessä yritettiin häntä taltuttaa.
- En takuulla lue tuota, en varmasti, Lasse yritti taistella itseään
vastaan, mutta uteliaisuus voitti. Ei kai siinä mitään pahaa olisi, jos
muutaman ilmoituksen lukisi. Ei se kenenkään tietoon kantautuisi, kyllä
Lasse osaisi sen verran olla vaitelias omista asioistaan.
- Mitä jos sittenkin vilkaisisin...ei lehden lukeminen mihinkään
sido, Lasse yritti vielä vähän vastustella, mutta päätyi kuitenkin
lukemaan ilmoituksia.
- Ja mitä se niille työkavereille kuuluu, vaikka vastaisinkin?
Voinhan minä vastata anonyymisti, niin eivät saa tietää. Anonyymisti voi
vastata kenelle vain, Lasse järkeili lukiessaan.
- Hmm...tuo vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun on tästä läheltä ja
yksinäinen, kuten minäkin. Mitä jos vastaisin....Lasse etsi kännykkänsä.
Sen verran moderni mies hän sentään oli, että oli hankkinut
matkapuhelimen. Velipoika Jussikin oli ensin hankkinut sellaisen, ja kun
velipojalla oli, niin pitihän Lassenkin sellainen hankkia. Työkaverit
olivat opettaneet häntä käyttämään puhelinta. He olivat näyttäneet,
miten soitettiin, ja miten lähetettiin tekstiviestejä. Aluksi Lasse oli
ollut vähän vastahankainen koko asiaa kohtaan, mutta nyt hän tunsi
kiitollisuutta. Koskaan ei voinut tietää, missä ja milloin kerran
oppimiaan taitoja tarvitsisi.
Villissä Lupiinissa jokaisella lähettäjällä oli oma tunnusnumeronsa.
Kaiken lisäksi he saattoivat kommunikoida keskuksen kautta. Keskus otti
vastaan osapuolten viestit ja välitti ne oikealle henkilölle.
- Velipojan kanssa on tullut harjoiteltua tekstiviestien
lähettämistä ja vastaanottamista, niin että eiköhän se nyt jo suju,
Lasse ajatteli. Ensin hänen oli kuitenkin syytä perehtyä ilmoituksen
mainitsemiin ohjeisiin.
- Hmm...siis...Lasse piti kännykkää toisessa kädessään ja luki
Seuran sivulta ohjeet.
- Ensin siis HEI, Lasse sanoi ääneen. Hän otti esiin viestien
kirjoitustilan, ja naputti päättäväisesti näytölle HEI. Sitten hän luki
lisää.
- Vastaanottajan kontaktinumero..mutisi Lasse ja katsoi
valitsemaansa ilmoitusta. Naisen kontaktinumero oli 450. Lasse naputti
sen näytölle. Nyt näytöllä luki HEI 450.
- Sitten pitää.....kirjoittaa se oma viesti, Lasse tajusi. Hän
mietti pitkään. Sitten hän kirjoitti: Huomasin viestisi ja ajattelin
vastata. Sen jälkeen hän painoi lähetysnappia ja näpytti näytölle
puhelinnumeron 173015. Se oli Villin Lupiinin numero. Sitten hän epäröi
hetken. Lähettääkö vai ei? Entä jos työkaverit sittenkin saisivat tietää?
- Akka tieltä kääntyköön, tuntui sisänen ääni sanovan Lasselle.
Niinpä hän lähetti viestin enempiä miettimättä.
Juuri kun Lasse oli saanut viestin lähetetyksi, soi ovikello. Lasse
meni avaamaan. Siellä oli Pentti, Lassen työkaveri.
- Hei, Lasse tervehti.
- Mikäs nyt on hätänä? Näytät kuin maasi myyneeltä.
Pentti vastasi tervehdykseen ja alkoi selittää.
- Kuule, sinä kun olet sellainen 'tietokoneinsinööri', niin
viitsisitkö tulla vilkaisemaan konettani? Kun minä harjoittelin
resoluution muuttamista, niin onnettomuudekseni muutin sen sellaiseksi,
etten näe näytöllä muuta kuin Out of Rangen. Koetin saada sen
boottikorpulta tottelemaan, mutta en saanut. Asennus-CD:kään ei pysty
tilannetta muuttamaan. Kaikki on kiinni vain resoluutiosta. Heti kun
saan sen muutetuksi takaisin, uskon koneen toiminnan palautuvan
normaaliksi, Pentti touhusi päästyään eteiseen. Juuri silloin Lassen
kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi.
- Kukahan sieltä nyt viestittää? Lasse ajatteli. Pentin äkillinen
ilmaantuminen oli nykäissyt hänen ajatuksensa pois treffeistä. Lasse
meni makuuhuoneeseen vilkaisemaan kännykkäänsä. Se oli se nainen, jolle
hän äsken oli lähettänyt viestin.
HEI, mikä nimesi on? Minä olen Irma (tunnus 452). 452 oli Lassen
kontaktinumero. 450 puolestaan oli Irman kontaktinumero.
Kontaktinumeroiden ansiosta Villin Lupiinin käyttäjät saattoivat
kommunikoida anonyymisti. Viestiin piti ensin naputtaa HEI, sitten
välilyönti, vastaanottajan kontaktinumero, välilyönti ja oma viesti.
Kontaktinumero luotiin aina ilmoituksen tai vastauksen yhteyteen.
- Voi ei, mailasitpa pahaan aikaan, Lasse ajatteli. Hän kätki
kännykän kaappiin estääkseen Penttiä saamasta selville harrastustaan, ja
päätti vastata Irmalle heti kun pääsisi Pentistä eroon. Mutta ensin
pitäisi selvittää Pentin tietokonepulma.
- Ei kai minun auta kuin lähteä vilkaisemaan sitä sinun konettasi,
Lasse sanoi Pentille tultuaan taas eteiseen. Hän toivoi etteivät hänen
kasvonsa tai äänensä paljastaisi mitään. Hän ei kertoisi Irmasta
kenellekään, kaikkein vähiten työkavereilleen. Vasta sitten kun 'tahdon'
olisi sanottu, työkaverit saisivat tietää Irmasta. Ei sekuntiakaan ennen.
Lasse ja Pentti lähtivät. Mielessään Lasse lähetti Irmalle
kärsivällisyyttä, kyllä hän vastaisi viestiin heti kun ehtisi.
- Minulla on rästissä ainakin esittäytyminen, Lasse ajatteli.
Näissä mietteissään Lasse tuskin huomasi Pentin johdattaneen hänet
kotiinsa, ja Pentin työhuoneessa he olivat ennen kuin Lasse huomasikaan.
- Niin...mistäs ongelma juonsikaan taas juurensa? Lasse kysyi, hän
kun oli jo ehtinyt unohtaa.
- Laitoin näytön resoluution liian suureksi, Pentti kertasi
kärsivällisesti.
- Antaako se mitään oireita? Lasse kysyi.
- Ei muita kuin sen, etten pääse Windowsin näyttöön, Pentti sanoi ja
käynnisti koneen.
- Paina F8 ja etsi vikasietotila, Lasse neuvoi. Pentti teki työtä
käskettyä, ja kohta Windowsin työpöytä näkyi näytöllä. Pentti oli niin
helpottunut, että sai tuskin sanaa suustaan.
- Miljoonat kiitokset! hän onnistui sanomaan lopulta. Lasse kohautti
hartioitaan. Mitäs nyt yksi resoluution korjaus näin kavereiden kesken
merkitsi?
Kun ystävän ongelma oli hoidettu, Lasse suuntasi taas kotiin päin.
Hän oli helpottunut, että Pentin ongelma oli ollut noinkin pieni. Jos se
olisi ollut vähänkin isompi, Lasse ei olisi välttämättä osannut korjata
sitä.
- Irma, nyt on sinun vuorosi saada huomiota, Lasse ajatteli
ottaessaan kännykkänsä esiin. HEI Minä olen Lasse. Mukava tutustua
sinuun, hän kirjoitti.
Pian Irma kirjoitti takaisin ja kysyi Lassen harrastuksista. Lasse
kertoi harrastavansa sulkapalloa ja jääkiekkoa. Hän kysyi myös Irman
harrastuksista. Irma vastasi viihtyvänsä toisinaan ravintoloissa
iltaisin. Myös kirjat olivat lähellä hänen sydäntään. Ei Irma toki joka
ilta ravintoloissa istunut, mutta joskus se teki eetvarttia.
- Toivottavasti et ole kova filosofoimaan, minä nimittäin olen,
Lasse ajatteli. Hänen työkaverinsa olivat usein väitelleet hänen
kanssaan asiasta jos toisestakin.
- Kirjat...hmmm...Lasse jäi miettimään. Voisivathan he Irman kanssa
keskustella ainakin joistakin kirjoista. Ei niiden keskustelujen
tarvitsisi olla syvällisiä. Lasse oli lukenut muun muassa Waltarin kirjoja.
- Vaikka en minä itseäni minään kulturellina ihmisenä ole koskaan
pitänyt, Lasse ajatteli vielä. Häntä jännitti vähän. Miten Irma mahtaisi
suhtautua häneen? Voisivatko he kenties tavata joskus? Jos he
tapaisivat, minne Lasse veisi Irman? Minkä näköinen nainen Irma
oikeastaan oli? Lassella riitti mietittävää. Sitten hän pelästyi toden
teolla. Entä jos Irma olikin joku hänen työkavereistaan, joka oli
ujuttautunut Villiin Lupiiniin väärällä nimellä? Eihän palvelu tiennyt,
ketkä sitä käyttivät. Lasse mietti, kuka Irma mahdollisesti saattaisi olla.
- Minun on jotenkin saatava tietää, tunteeko hän minua ennestään.
Mutta miten minä teen sen? Miten selvitän, onko hän joku tuttuni vai ei?
En halua hänen karkaavan heti, olenhan löytänyt mielenkiintoisen
ihmisen, mutta jos hän on joku työkaverini, en halua juorujen lähtevän
liikkeelle. Tämä pulma on ratkaistava jotenkin, Lasse ajatteli. Hän
tiesi olevansa tosi pulassa, jos Irma oli kirjoittautunut Villiin
Lupiiniin vain pilailumielessä. Lassen työkavereissa oli näet niitäkin,
jotka tekivät ainakin osan työstään etätyönä. Mistä sitä tiesi, vaikka
Irma olisi sellainen.
- Minun on pakko saada tietää totuus! Nykyisten tosiseikkojen
valossa näyttää siltä, ettei minulle jää kuin yksi mahdollisuus. Minun
on tavattava hänet. Vain siten saan tietää, tunteeko hän minua ennestään
vai ei. Jos ei tunne, voin huokaista helpotuksesta. Eikä minun hänelle
tarvitse kertoa syitä tapaamiselle. Voinhan aina viedä hänet teatteriin
tai johonkin, ja uskotella sen olleen suunnitelmissa koko ajan, Lasse
suunnitteli. Ja sitten hänellä välähti. Ensimmäiseksi tapaamiskerraksi
voisi suunnitella jotain, joka saisi Irman rentoutumaan hänen
seurassaan, jotain sellaista, joka olisi omiaan riisumaan hänet aseista
ja rauhoittamaan häntä. Ensimmäinen tapaaminen nimittäin saattoi
jännittää Irmaakin. Lasse tiesi, että häntä se ainakin jännitti. Vai
pitäisikö aluksi tyytyä sittenkin vain tekstiviesteihin? Kirjeet
olisivat olleet halvempia, mutta koska Lasse ei tiennyt Irman osoitetta,
hänen ei auttanut kuin käyttää Villin Lupiiinin välityspalvelua
pitääkseen yhteyttä häneen.
- Parasta on kun teen suunnitelmat valmiiksi jo nyt ja toteutan ne
sitten, jos näyttää siltä, että jotain voisi tapahtuakin, Lasse ajatteli.
Hänen ajatuksensa palasivat kirjoihin yhä uudelleen. Siinä täytyi
olla avain Irman lähestymiseen. Kai kaksi aikuista ihmistä nyt voi
keskustella kirjoista, ei siinä mitään salaista ollut. Irma ja hän
olivat kaksi aikuista ihmistä, jotka halusivat sosiaalista kontaktia
toisiinsa, ja kirjoista keskusteleminen oli hyvä tapa toteuttaa tuo
tarve. Niin yksinkertaista se oli, tai sellaisena ainakin Lasse sen
näki. Hänhän voisi kysyä seuraavassa viestissään kirjallisuudesta.
Millaisia kirjoja Irma luki? Mitä hän oli pitänyt niistä? Kirjoittiko
hän itse mitään? Siinä oli hyvä pohja, jolle Lasse saattaisi rakentaa.
Irman mielessä oli pyörinyt samankaltaisia ajatuksia Lassesta siitä
lähtien, kun Lasse oli vastannut hänen ilmoitukseensa. Millainen mies
Lasse oli? Vanhana Irma ei häntä missään nimessä pitänyt, mutta itseään
vanhempana kylläkin. Yksinäiseksikin Irma Lassen luokitteli. Mistä Lasse
mahtoi pitää? Hänen harrastuksistaan Irma oli saanut tietää sen verran,
että urheilu oli Lassen sydäntä lähellä. Irmakin harrasti sauvakävelyä
kävellessään töihin, mutta siihen hänen liikkumisensa jäikin.
Kirjallisuuden puolella Irma taas oli ahkera. Hän piti omaa
kirjakauppaa, kävi läpi kaikki vuosittaiset uutuudet ja laati niistä
asiakkaiden nähtäväksi lyhyet selitteet. Ne hän pani esille liikkeensä
ikkunaan. Asiakkaat saattoivat lukea ne ja päättää sen jälkeen itse,
mitä tekisivät. Irma ei asiakaskuntaansa painostanut. Se ei tullut
kysymykseenkään. Muutenkin Irma oli fiksu ihminen, joka tahtoi vain
lähimmäistensä parasta. Hänellä oli suuri joukko ystäviä, joiden luona
hän mielellään kävi. Äskettäin hän oli liittynyt erääseen
kirjallisuuspiiriin. Sen jäsenet kokoontuivat kolmesti viikossa
keskustelemaan kirjoista ja kirjallisuudesta. Jos joku kirjailija oli
saanut palkinnon jostain teoksestaan, kirjallisuuspiirin jäsenet
analysoivat, oliko hän heidän mielestään ansainnut sen vai ei,
huolimatta virallisten tahojen mielipiteestä.
Irma meni keittiöön ja mietti, mitä tekisi pulmansa suhteen. Lasse
oli kiinnostava ihminen, mutta kun kännykällä viestittely Villin
Lupiinin kautta oli niin kauhean kallista. Kumpikaan ei tuntenut toisen
osoitetta eikä edes virallista puhelinnumeroa. Toisaalta se saattoi olla
hyväkin, Lassehan saattoi olla aivan muuta kuin mitä viesteissään esitti
olevansa.
- Taidan alkaa pitää tästä suhteestani päiväkirjaa. Siten huomaan
heti, jos jotain on vialla, Irma ajatteli.
Sanoista tekoihin. Irmalla oli muuan tyhjä, muistiinpanoja varten
tarkoitettu kirja, jonka sivuille hänen ja Lassen tarina sopisi mainiosti.
- Tästä en sitten kerrokaan Lasselle mitään, päätti Irma. Oli
parempi kirjata tuntemuksensa ylös ensin yksityisesti, ja sitten jos
aihetta oli, näyttää niitä Lasselle.
- En voi kirjoittaa aina tyyliin "Rakas päiväkirja". Päiväkirjani
tarvitsee nimen, Irma lehteili kalenteriaan, kunnes löysi kohdan, jossa
oli liuta sekä tyttöjen että poikien nimiä.
- Jotain vanhanaikaista, hän mietti. Ja sitten hän sen keksi.
Elisabet! Se olisi hänen päiväkirjansa nimi.
Irma käänsi huomionsa taas tyhjään kirjaan, jossa oli siniset,
yksinkertaiset kannet ja paksulti sivuja. Päättäväisesti hän käänsi
esiin ensimmäisen viivoitetun lehden, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa.
"1.2.
Rakas Elisabet!
Etpä arvaa mitä tänään tapahtui. Villistä Lupiinista tuli vastaus
minulle! Olin jättänyt sinne ilmoituksen, ja tänään sain ensimmäisen
vastaukseni! Lähettäjä on nimeltään Lasse. Hän pitää kirjallisuudesta ja
filosofiasta sekä sulkapallosta ja jääkiekosta. Minä en niinkään pidä
filosofiasta, mutta kylläkin kirjallisuudesta, olenhan sentään
kirjakaupassa töissä. Harrastan myös jonkin verran sauvakävelyä.
Olemme vaihtaneet muutaman viestin puolin ja toisin, ja luulen
seuraavaksi kertovani hänelle sähköpostiosoitteeni, Villi Lupiini kun on
niin kauhean kallis käyttää jatkuvasti. En tiedä vielä mitä tästä tulee,
mutta toivon että edes jotakin.
Rakkaudella: Sinun Irmasi."
Kirjoitettuaan päiväkirjamerkinnän valmiiksi Irma sulki kirjan ja kätki
sen kaappiin. Siellä se saisi olla, kunnes tulisi seuraavan merkinnän aika.
Muutaman viikon kuluttua Lasse sattui selaamaan paikkakunnallaan
ilmestyvää sanomalehteä. Siinä mainostettiin jääkiekko-ottelua, joka
tultaisiin pelaamaan lähiaikoina. Lassen silmät alkoivat loistaa.
- Haa, mikä loistava tilaisuus tavata Irma! Hän ei osaa ikinä
epäillä mitään, Lasse riemuitsi. Hän haki oitis kännykkänsä esiin.
HEI 450 Luin lehdestä jääkiekko-ottelusta. Kiinnostaisiko? Lasse
naputti näytölle ja lähetti viestin välityspalveluun. Kyllä se tiensä
Irman luo löytäisi. Viestin naputettuaan Lasse haki keittiöstä sakset ja
leikkasi ilmoituksen talteen. Liput olisi varattava pikimmiten.
Lasse ei kuitenkaan ehtinyt varata lippuja jääkiekko-otteluun, kun
Irma jo viestitti takaisin.
HEI 452 Mikäpä ettei. Missä ja milloin? kuului Irman viesti. Lasse
olisi voinut hypätä kattoon, ellei hänellä olisi ollut muuta
ajattelemista, kuten jääkiekko-ottelu ja se, että hänen pitäisi pitää
itsensä tyynen rauhallisena Irman edessä, vaikka kuinka olisi halunnut
paljastaa kaiken hänelle.
*****
Kas noin.
Best: Pirjo
Ensin täytyy sanoa, että se edellinen teksti...se vain tuli. Myönnän, se
ei ollut ajatuksella kirjoitettu, ei sitten alkuunkaan, mutta tulipahan
kirjoitetuksi. Tämäkin on takunnut jo ties miten kauan...Jonkin aikaa
sitten kirjoitin siihen vähän jatkoa.
*****
Lasse Elo istui yksin keittiössään. Hän oli masentunut. Jälleen kerran
epäonnistuneet sokkotreffit takana. Hänen työkaverinsa olivat
järjestäneet ne hänelle, eivätkä ne tietenkään olleet onnistuneet
alkuunkaan. Lasse ei ollut kerta kaikkiaan tiennyt, mitä sanoisi
naiselle, joka oli istunut häntä vastapäätä ravintolassa.
- Ehkä minut on tarkoitettu oman tieni kulkijaksi, yksinäiseksi ja
naimattomaksi. Mikä lie mennyt noihin minun työkavereihini? Miksi he nyt
niin innokkaasti koettavat saada minua naimisiin? En minä ennenkään ole
naista tarvinnut ruokaani laittamaan ja pyykkiäni pesemään. Itse minä
olen kaiken täällä tehnyt, hoidellut niin ruoat kuin tiskitkin. Ja kyllä
imurin varsi minun kädessäni pysyy, Lasse ajatteli. Hän oli kerta
kaikkiaan väsynyt kavereidensa alituisiin houkutteluihin.
- Vaikka hyväähän he tarkoittavat, Lasse ajatteli sitten. Hän oli
kuitenkin päättänyt jatkaa yksin. Ei hän naista taloonsa tarvitsisi.
Tilaa kyllä riittäisi, se oli selvä.
- Jos joku nainen tähän tulee, minä kihlaan ja vien sen vihille ja
annan vasta sitten vakituisesti tarttua talon töihin. Sitä ennen minä
teen kaiken itse, Lasse päätti. Pitihän naisen nyt ensin oppia talon
tavoille, ennen kuin sille voisi töitä antaa tehtäväksi.
Näissä mietteissään Lasse otti käteensä postin mukana tulleen
Seuran. Hän alkoi lukea sitä kyllästyneesti. Pitkät artikkelit hän vain
selasi läpi ilman että jaksoi keskittyä niiden sisältöön. Väliotsikot
riittivät.
Äkkiä Lassen silmiin osui sivu, jonka hän olisi mieluiten jättänyt
väliin. Treffipalvelu Villi Lupiini. Nyt hän olisi kiikissä - jälleen.
Ihan lehdessä yritettiin häntä taltuttaa.
- En takuulla lue tuota, en varmasti, Lasse yritti taistella itseään
vastaan, mutta uteliaisuus voitti. Ei kai siinä mitään pahaa olisi, jos
muutaman ilmoituksen lukisi. Ei se kenenkään tietoon kantautuisi, kyllä
Lasse osaisi sen verran olla vaitelias omista asioistaan.
- Mitä jos sittenkin vilkaisisin...ei lehden lukeminen mihinkään
sido, Lasse yritti vielä vähän vastustella, mutta päätyi kuitenkin
lukemaan ilmoituksia.
- Ja mitä se niille työkavereille kuuluu, vaikka vastaisinkin?
Voinhan minä vastata anonyymisti, niin eivät saa tietää. Anonyymisti voi
vastata kenelle vain, Lasse järkeili lukiessaan.
- Hmm...tuo vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun on tästä läheltä ja
yksinäinen, kuten minäkin. Mitä jos vastaisin....Lasse etsi kännykkänsä.
Sen verran moderni mies hän sentään oli, että oli hankkinut
matkapuhelimen. Velipoika Jussikin oli ensin hankkinut sellaisen, ja kun
velipojalla oli, niin pitihän Lassenkin sellainen hankkia. Työkaverit
olivat opettaneet häntä käyttämään puhelinta. He olivat näyttäneet,
miten soitettiin, ja miten lähetettiin tekstiviestejä. Aluksi Lasse oli
ollut vähän vastahankainen koko asiaa kohtaan, mutta nyt hän tunsi
kiitollisuutta. Koskaan ei voinut tietää, missä ja milloin kerran
oppimiaan taitoja tarvitsisi.
Villissä Lupiinissa jokaisella lähettäjällä oli oma tunnusnumeronsa.
Kaiken lisäksi he saattoivat kommunikoida keskuksen kautta. Keskus otti
vastaan osapuolten viestit ja välitti ne oikealle henkilölle.
- Velipojan kanssa on tullut harjoiteltua tekstiviestien
lähettämistä ja vastaanottamista, niin että eiköhän se nyt jo suju,
Lasse ajatteli. Ensin hänen oli kuitenkin syytä perehtyä ilmoituksen
mainitsemiin ohjeisiin.
- Hmm...siis...Lasse piti kännykkää toisessa kädessään ja luki
Seuran sivulta ohjeet.
- Ensin siis HEI, Lasse sanoi ääneen. Hän otti esiin viestien
kirjoitustilan, ja naputti päättäväisesti näytölle HEI. Sitten hän luki
lisää.
- Vastaanottajan kontaktinumero..mutisi Lasse ja katsoi
valitsemaansa ilmoitusta. Naisen kontaktinumero oli 450. Lasse naputti
sen näytölle. Nyt näytöllä luki HEI 450.
- Sitten pitää.....kirjoittaa se oma viesti, Lasse tajusi. Hän
mietti pitkään. Sitten hän kirjoitti: Huomasin viestisi ja ajattelin
vastata. Sen jälkeen hän painoi lähetysnappia ja näpytti näytölle
puhelinnumeron 173015. Se oli Villin Lupiinin numero. Sitten hän epäröi
hetken. Lähettääkö vai ei? Entä jos työkaverit sittenkin saisivat tietää?
- Akka tieltä kääntyköön, tuntui sisänen ääni sanovan Lasselle.
Niinpä hän lähetti viestin enempiä miettimättä.
Juuri kun Lasse oli saanut viestin lähetetyksi, soi ovikello. Lasse
meni avaamaan. Siellä oli Pentti, Lassen työkaveri.
- Hei, Lasse tervehti.
- Mikäs nyt on hätänä? Näytät kuin maasi myyneeltä.
Pentti vastasi tervehdykseen ja alkoi selittää.
- Kuule, sinä kun olet sellainen 'tietokoneinsinööri', niin
viitsisitkö tulla vilkaisemaan konettani? Kun minä harjoittelin
resoluution muuttamista, niin onnettomuudekseni muutin sen sellaiseksi,
etten näe näytöllä muuta kuin Out of Rangen. Koetin saada sen
boottikorpulta tottelemaan, mutta en saanut. Asennus-CD:kään ei pysty
tilannetta muuttamaan. Kaikki on kiinni vain resoluutiosta. Heti kun
saan sen muutetuksi takaisin, uskon koneen toiminnan palautuvan
normaaliksi, Pentti touhusi päästyään eteiseen. Juuri silloin Lassen
kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi.
- Kukahan sieltä nyt viestittää? Lasse ajatteli. Pentin äkillinen
ilmaantuminen oli nykäissyt hänen ajatuksensa pois treffeistä. Lasse
meni makuuhuoneeseen vilkaisemaan kännykkäänsä. Se oli se nainen, jolle
hän äsken oli lähettänyt viestin.
HEI, mikä nimesi on? Minä olen Irma (tunnus 452). 452 oli Lassen
kontaktinumero. 450 puolestaan oli Irman kontaktinumero.
Kontaktinumeroiden ansiosta Villin Lupiinin käyttäjät saattoivat
kommunikoida anonyymisti. Viestiin piti ensin naputtaa HEI, sitten
välilyönti, vastaanottajan kontaktinumero, välilyönti ja oma viesti.
Kontaktinumero luotiin aina ilmoituksen tai vastauksen yhteyteen.
- Voi ei, mailasitpa pahaan aikaan, Lasse ajatteli. Hän kätki
kännykän kaappiin estääkseen Penttiä saamasta selville harrastustaan, ja
päätti vastata Irmalle heti kun pääsisi Pentistä eroon. Mutta ensin
pitäisi selvittää Pentin tietokonepulma.
- Ei kai minun auta kuin lähteä vilkaisemaan sitä sinun konettasi,
Lasse sanoi Pentille tultuaan taas eteiseen. Hän toivoi etteivät hänen
kasvonsa tai äänensä paljastaisi mitään. Hän ei kertoisi Irmasta
kenellekään, kaikkein vähiten työkavereilleen. Vasta sitten kun 'tahdon'
olisi sanottu, työkaverit saisivat tietää Irmasta. Ei sekuntiakaan ennen.
Lasse ja Pentti lähtivät. Mielessään Lasse lähetti Irmalle
kärsivällisyyttä, kyllä hän vastaisi viestiin heti kun ehtisi.
- Minulla on rästissä ainakin esittäytyminen, Lasse ajatteli.
Näissä mietteissään Lasse tuskin huomasi Pentin johdattaneen hänet
kotiinsa, ja Pentin työhuoneessa he olivat ennen kuin Lasse huomasikaan.
- Niin...mistäs ongelma juonsikaan taas juurensa? Lasse kysyi, hän
kun oli jo ehtinyt unohtaa.
- Laitoin näytön resoluution liian suureksi, Pentti kertasi
kärsivällisesti.
- Antaako se mitään oireita? Lasse kysyi.
- Ei muita kuin sen, etten pääse Windowsin näyttöön, Pentti sanoi ja
käynnisti koneen.
- Paina F8 ja etsi vikasietotila, Lasse neuvoi. Pentti teki työtä
käskettyä, ja kohta Windowsin työpöytä näkyi näytöllä. Pentti oli niin
helpottunut, että sai tuskin sanaa suustaan.
- Miljoonat kiitokset! hän onnistui sanomaan lopulta. Lasse kohautti
hartioitaan. Mitäs nyt yksi resoluution korjaus näin kavereiden kesken
merkitsi?
Kun ystävän ongelma oli hoidettu, Lasse suuntasi taas kotiin päin.
Hän oli helpottunut, että Pentin ongelma oli ollut noinkin pieni. Jos se
olisi ollut vähänkin isompi, Lasse ei olisi välttämättä osannut korjata
sitä.
- Irma, nyt on sinun vuorosi saada huomiota, Lasse ajatteli
ottaessaan kännykkänsä esiin. HEI Minä olen Lasse. Mukava tutustua
sinuun, hän kirjoitti.
Pian Irma kirjoitti takaisin ja kysyi Lassen harrastuksista. Lasse
kertoi harrastavansa sulkapalloa ja jääkiekkoa. Hän kysyi myös Irman
harrastuksista. Irma vastasi viihtyvänsä toisinaan ravintoloissa
iltaisin. Myös kirjat olivat lähellä hänen sydäntään. Ei Irma toki joka
ilta ravintoloissa istunut, mutta joskus se teki eetvarttia.
- Toivottavasti et ole kova filosofoimaan, minä nimittäin olen,
Lasse ajatteli. Hänen työkaverinsa olivat usein väitelleet hänen
kanssaan asiasta jos toisestakin.
- Kirjat...hmmm...Lasse jäi miettimään. Voisivathan he Irman kanssa
keskustella ainakin joistakin kirjoista. Ei niiden keskustelujen
tarvitsisi olla syvällisiä. Lasse oli lukenut muun muassa Waltarin kirjoja.
- Vaikka en minä itseäni minään kulturellina ihmisenä ole koskaan
pitänyt, Lasse ajatteli vielä. Häntä jännitti vähän. Miten Irma mahtaisi
suhtautua häneen? Voisivatko he kenties tavata joskus? Jos he
tapaisivat, minne Lasse veisi Irman? Minkä näköinen nainen Irma
oikeastaan oli? Lassella riitti mietittävää. Sitten hän pelästyi toden
teolla. Entä jos Irma olikin joku hänen työkavereistaan, joka oli
ujuttautunut Villiin Lupiiniin väärällä nimellä? Eihän palvelu tiennyt,
ketkä sitä käyttivät. Lasse mietti, kuka Irma mahdollisesti saattaisi olla.
- Minun on jotenkin saatava tietää, tunteeko hän minua ennestään.
Mutta miten minä teen sen? Miten selvitän, onko hän joku tuttuni vai ei?
En halua hänen karkaavan heti, olenhan löytänyt mielenkiintoisen
ihmisen, mutta jos hän on joku työkaverini, en halua juorujen lähtevän
liikkeelle. Tämä pulma on ratkaistava jotenkin, Lasse ajatteli. Hän
tiesi olevansa tosi pulassa, jos Irma oli kirjoittautunut Villiin
Lupiiniin vain pilailumielessä. Lassen työkavereissa oli näet niitäkin,
jotka tekivät ainakin osan työstään etätyönä. Mistä sitä tiesi, vaikka
Irma olisi sellainen.
- Minun on pakko saada tietää totuus! Nykyisten tosiseikkojen
valossa näyttää siltä, ettei minulle jää kuin yksi mahdollisuus. Minun
on tavattava hänet. Vain siten saan tietää, tunteeko hän minua ennestään
vai ei. Jos ei tunne, voin huokaista helpotuksesta. Eikä minun hänelle
tarvitse kertoa syitä tapaamiselle. Voinhan aina viedä hänet teatteriin
tai johonkin, ja uskotella sen olleen suunnitelmissa koko ajan, Lasse
suunnitteli. Ja sitten hänellä välähti. Ensimmäiseksi tapaamiskerraksi
voisi suunnitella jotain, joka saisi Irman rentoutumaan hänen
seurassaan, jotain sellaista, joka olisi omiaan riisumaan hänet aseista
ja rauhoittamaan häntä. Ensimmäinen tapaaminen nimittäin saattoi
jännittää Irmaakin. Lasse tiesi, että häntä se ainakin jännitti. Vai
pitäisikö aluksi tyytyä sittenkin vain tekstiviesteihin? Kirjeet
olisivat olleet halvempia, mutta koska Lasse ei tiennyt Irman osoitetta,
hänen ei auttanut kuin käyttää Villin Lupiiinin välityspalvelua
pitääkseen yhteyttä häneen.
- Parasta on kun teen suunnitelmat valmiiksi jo nyt ja toteutan ne
sitten, jos näyttää siltä, että jotain voisi tapahtuakin, Lasse ajatteli.
Hänen ajatuksensa palasivat kirjoihin yhä uudelleen. Siinä täytyi
olla avain Irman lähestymiseen. Kai kaksi aikuista ihmistä nyt voi
keskustella kirjoista, ei siinä mitään salaista ollut. Irma ja hän
olivat kaksi aikuista ihmistä, jotka halusivat sosiaalista kontaktia
toisiinsa, ja kirjoista keskusteleminen oli hyvä tapa toteuttaa tuo
tarve. Niin yksinkertaista se oli, tai sellaisena ainakin Lasse sen
näki. Hänhän voisi kysyä seuraavassa viestissään kirjallisuudesta.
Millaisia kirjoja Irma luki? Mitä hän oli pitänyt niistä? Kirjoittiko
hän itse mitään? Siinä oli hyvä pohja, jolle Lasse saattaisi rakentaa.
Irman mielessä oli pyörinyt samankaltaisia ajatuksia Lassesta siitä
lähtien, kun Lasse oli vastannut hänen ilmoitukseensa. Millainen mies
Lasse oli? Vanhana Irma ei häntä missään nimessä pitänyt, mutta itseään
vanhempana kylläkin. Yksinäiseksikin Irma Lassen luokitteli. Mistä Lasse
mahtoi pitää? Hänen harrastuksistaan Irma oli saanut tietää sen verran,
että urheilu oli Lassen sydäntä lähellä. Irmakin harrasti sauvakävelyä
kävellessään töihin, mutta siihen hänen liikkumisensa jäikin.
Kirjallisuuden puolella Irma taas oli ahkera. Hän piti omaa
kirjakauppaa, kävi läpi kaikki vuosittaiset uutuudet ja laati niistä
asiakkaiden nähtäväksi lyhyet selitteet. Ne hän pani esille liikkeensä
ikkunaan. Asiakkaat saattoivat lukea ne ja päättää sen jälkeen itse,
mitä tekisivät. Irma ei asiakaskuntaansa painostanut. Se ei tullut
kysymykseenkään. Muutenkin Irma oli fiksu ihminen, joka tahtoi vain
lähimmäistensä parasta. Hänellä oli suuri joukko ystäviä, joiden luona
hän mielellään kävi. Äskettäin hän oli liittynyt erääseen
kirjallisuuspiiriin. Sen jäsenet kokoontuivat kolmesti viikossa
keskustelemaan kirjoista ja kirjallisuudesta. Jos joku kirjailija oli
saanut palkinnon jostain teoksestaan, kirjallisuuspiirin jäsenet
analysoivat, oliko hän heidän mielestään ansainnut sen vai ei,
huolimatta virallisten tahojen mielipiteestä.
Irma meni keittiöön ja mietti, mitä tekisi pulmansa suhteen. Lasse
oli kiinnostava ihminen, mutta kun kännykällä viestittely Villin
Lupiinin kautta oli niin kauhean kallista. Kumpikaan ei tuntenut toisen
osoitetta eikä edes virallista puhelinnumeroa. Toisaalta se saattoi olla
hyväkin, Lassehan saattoi olla aivan muuta kuin mitä viesteissään esitti
olevansa.
- Taidan alkaa pitää tästä suhteestani päiväkirjaa. Siten huomaan
heti, jos jotain on vialla, Irma ajatteli.
Sanoista tekoihin. Irmalla oli muuan tyhjä, muistiinpanoja varten
tarkoitettu kirja, jonka sivuille hänen ja Lassen tarina sopisi mainiosti.
- Tästä en sitten kerrokaan Lasselle mitään, päätti Irma. Oli
parempi kirjata tuntemuksensa ylös ensin yksityisesti, ja sitten jos
aihetta oli, näyttää niitä Lasselle.
- En voi kirjoittaa aina tyyliin "Rakas päiväkirja". Päiväkirjani
tarvitsee nimen, Irma lehteili kalenteriaan, kunnes löysi kohdan, jossa
oli liuta sekä tyttöjen että poikien nimiä.
- Jotain vanhanaikaista, hän mietti. Ja sitten hän sen keksi.
Elisabet! Se olisi hänen päiväkirjansa nimi.
Irma käänsi huomionsa taas tyhjään kirjaan, jossa oli siniset,
yksinkertaiset kannet ja paksulti sivuja. Päättäväisesti hän käänsi
esiin ensimmäisen viivoitetun lehden, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa.
"1.2.
Rakas Elisabet!
Etpä arvaa mitä tänään tapahtui. Villistä Lupiinista tuli vastaus
minulle! Olin jättänyt sinne ilmoituksen, ja tänään sain ensimmäisen
vastaukseni! Lähettäjä on nimeltään Lasse. Hän pitää kirjallisuudesta ja
filosofiasta sekä sulkapallosta ja jääkiekosta. Minä en niinkään pidä
filosofiasta, mutta kylläkin kirjallisuudesta, olenhan sentään
kirjakaupassa töissä. Harrastan myös jonkin verran sauvakävelyä.
Olemme vaihtaneet muutaman viestin puolin ja toisin, ja luulen
seuraavaksi kertovani hänelle sähköpostiosoitteeni, Villi Lupiini kun on
niin kauhean kallis käyttää jatkuvasti. En tiedä vielä mitä tästä tulee,
mutta toivon että edes jotakin.
Rakkaudella: Sinun Irmasi."
Kirjoitettuaan päiväkirjamerkinnän valmiiksi Irma sulki kirjan ja kätki
sen kaappiin. Siellä se saisi olla, kunnes tulisi seuraavan merkinnän aika.
Muutaman viikon kuluttua Lasse sattui selaamaan paikkakunnallaan
ilmestyvää sanomalehteä. Siinä mainostettiin jääkiekko-ottelua, joka
tultaisiin pelaamaan lähiaikoina. Lassen silmät alkoivat loistaa.
- Haa, mikä loistava tilaisuus tavata Irma! Hän ei osaa ikinä
epäillä mitään, Lasse riemuitsi. Hän haki oitis kännykkänsä esiin.
HEI 450 Luin lehdestä jääkiekko-ottelusta. Kiinnostaisiko? Lasse
naputti näytölle ja lähetti viestin välityspalveluun. Kyllä se tiensä
Irman luo löytäisi. Viestin naputettuaan Lasse haki keittiöstä sakset ja
leikkasi ilmoituksen talteen. Liput olisi varattava pikimmiten.
Lasse ei kuitenkaan ehtinyt varata lippuja jääkiekko-otteluun, kun
Irma jo viestitti takaisin.
HEI 452 Mikäpä ettei. Missä ja milloin? kuului Irman viesti. Lasse
olisi voinut hypätä kattoon, ellei hänellä olisi ollut muuta
ajattelemista, kuten jääkiekko-ottelu ja se, että hänen pitäisi pitää
itsensä tyynen rauhallisena Irman edessä, vaikka kuinka olisi halunnut
paljastaa kaiken hänelle.
*****
Kas noin.
Best: Pirjo