Simo Pahula
2006-02-10 07:18:03 UTC
Pitkästä aikaa mä sain kirjoitettua jotain. kas kun ottaa
elämäntilanteestaansa jotain irti ja muuntaa sen tekstityyliini sopivaksi..
Voi kommentoida.
En tosiaan ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitettua, 10 000
tekstinalkua joista ei sitten saa mitään irti. (luku liioiteltu)
------------------------------------------------------------------------
TORIKAHVILA
Kovin on pimeä tämä tie nykyään, kun kaupunki säästää katulampuissaan. Ne
valaisevat vain tuota keskustaa, mutta näitä asuma-alueita ei niinkään.
Tiedän tämän kaupungin, minulla on täällä tuttuja. Olen kohtuullisen
tunnettu täällä. Sitenhän minä Riikkaan tutustuinkin. Istuimme torikahvilan
terassilla kavereiden kanssa ja minä iskin silmäni erääseen kauniiseen
neitoon. Rohkaisin mieleni ja menin hänen luokseen. Hän rikkoi jään.
"Ei minua tarvitse jännittää - saat sinä istua siihen."
Ja minä istuin. En palannut kavereiden pöytään sinä iltana enkä
seuraavanakaan. Me juttelimme kaikesta. Kolmantena iltana minä saatoin hänet
yksiöön Mäntylään. Se on yksi kaupunginosa tätä pikkukaupunkia. Neljäntenä
iltana sain kutsun sisään hänen yksiöönsä. Vietimme hienon yön täynnä
laatuaikaa. Aamulla olimme rakastuneet. Ja siitä lähtien olimme yhdessä.
Minä ja Riikka.
Nimeni on Pasi, joten meistä puhuttiin Riikkana ja Pasina. Ajan saatossa
tutustuin Riikkaan paremmin. Olimme tuolloin nuoria ja uskoimme kaikkeen.
Molemmilla meillä oli töitä. Huomatkaa mennyt aikamuoto. Noiden parin vuoden
jälkeen iski vanhuus. Riikka sairastui reumaan ja tarvitsi jokapäiväisen
särkylääkeannoksensa. Aamuisin hän oli rauniona ja puhui itsemurhasta.
Jouduin jokainen aamu tukemaan häntä. Lääkkeiden jälkeen hän oli kuin toinen
ihminen ja pääsi lähtemään töihinsä. Se oli sitä meidän elämää, kunnes
sairaus teki hänestä työkyvyttömän ja hän jäi työttömäksi.
Me olemme vieläkin yhdessä. Tämä pimeä katu vie Mäntylän kaupunginosaan. Me
asumme siellä yhdessä, olemme kihlautuneet. Sekin oli vain minun keinoni
antaa hänelle toivoa elämästä, joku asia jonka takia pysyä kiinni elämässä.
Minua pelottaa tämä kotiinpaluu, se on pelottanut minua jo kuukauden. Olen
iltavuorossa töissä ja hän on yksin illat. Töiden vuoksi kännykkäni on
äänettömällä ja melkein joka ilta on viestimuisti täynnä hänen viesteistään.
Tiedän minä sen, että Riikka tarvitsee minua. Pelottaa kotiinpaluu sen
takia, etten tiedä mitä mä sieltä löydän. Hänen tekstiviesteissä on selvä
sanoma: Vastaa, että rakastatko minua tai minä tapan itseni. En minä voi
töissä ruveta kirjoittamaan vastauksia ja hän tietää sen.
En tahtoisi tätä enää. Vihaan näitä ajatuksia, asioita joita on tullut esiin
toisinaan riidoissamme. "etsi itsellesi parempi nainen, terveempi" Alan olla
tuolla kannalla, mutta se ajatuksenakin tekee kipeää. Rakastan Riikkaa ja
mun pitäisi tehdä tässä oikein. Vapaa-aikana emme käy missään ulkona, koska
hän ei jaksa kävellä särkyjen vuoksi. Menen toisinaan yksinäni kavereitteni
kanssa ulos.
Sovimme asiasta ja hän jää katsomaan televisiota. Lähden ja suutelen häntä
ja sovin, etten ole kuin jotain neljä tuntia ja tulen sitten. Palatessani
Riikka on myrtynyt ja suuttunut lähdöstäni. Tiedän, että se johtuu vain
kivuista ja kyllästymisestä niihin. Onneksi hänellä on omia ystäviä, joita
hän toisinaan kutsuu meille.
Se kerrostalo näkyy jo, missä asumme. Haen katseellani sen tummasta hahmosta
meidän keittiön ikkunan. Se löytyy helposti koska se on yleensä ainoa
ikkuna, jossa kajastaa valo. Kello tulee jo sen puoli kaksi yöllä, mutta
Riikka valvoo yhä odottaen minua. Hän saa nykyisin unta vain unilääkkeillä
ja niitä hän ei tahtoisi syödä.
Seisahdan ja jään katsomaan tuota ikkunaa. Tuulee hivenen ja tunnen
tihkusateen kasvojani vasten. Miksi minä jouduin tähän tilanteeseen? En voi
lähteä, sillä en tahdo että hän tappaa itsensä sen vuoksi. Tahtoisin vain
kävellä talon ohitse ja vain hävitä itsekin pois. Näen Riikan, hän katsoo
ikkunasta ulos pimeään. Kännykkäni värinähälytys kertoo uudesta
tekstiviestistä. "Missä sä oot? tuu jo, mul on ikävä"
Auto ajaa ohi ja sen valot valaisevat minut hetken. Hahmo poistuu ikkunasta.
Riikka näki minut nyt ja pitää vain lähteä kävelemään kotiin. En minä
tänäänkään tee eroa. Todennäköisesti hän halaa minua ja itkee
yksinäisyyttään. Sitten menemme nukkumaan. Tiedän, että sängyssä vielä
juttelemme tästä tilanteesta vielä aamuneljään saakka. Ne päätökset, joita
teemme öisin niin ne eivät koskaan toteudu.
----------------------------------------------------------------------------
--------------------
--
==============================
T.Simo Pahula
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula - Kirjoitan, siis olen
Suora linkki tekstiarkistooni:
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula/tekstit/tindex.htm
http://simopahula.blogspot.com/
elämäntilanteestaansa jotain irti ja muuntaa sen tekstityyliini sopivaksi..
Voi kommentoida.
En tosiaan ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitettua, 10 000
tekstinalkua joista ei sitten saa mitään irti. (luku liioiteltu)
------------------------------------------------------------------------
TORIKAHVILA
Kovin on pimeä tämä tie nykyään, kun kaupunki säästää katulampuissaan. Ne
valaisevat vain tuota keskustaa, mutta näitä asuma-alueita ei niinkään.
Tiedän tämän kaupungin, minulla on täällä tuttuja. Olen kohtuullisen
tunnettu täällä. Sitenhän minä Riikkaan tutustuinkin. Istuimme torikahvilan
terassilla kavereiden kanssa ja minä iskin silmäni erääseen kauniiseen
neitoon. Rohkaisin mieleni ja menin hänen luokseen. Hän rikkoi jään.
"Ei minua tarvitse jännittää - saat sinä istua siihen."
Ja minä istuin. En palannut kavereiden pöytään sinä iltana enkä
seuraavanakaan. Me juttelimme kaikesta. Kolmantena iltana minä saatoin hänet
yksiöön Mäntylään. Se on yksi kaupunginosa tätä pikkukaupunkia. Neljäntenä
iltana sain kutsun sisään hänen yksiöönsä. Vietimme hienon yön täynnä
laatuaikaa. Aamulla olimme rakastuneet. Ja siitä lähtien olimme yhdessä.
Minä ja Riikka.
Nimeni on Pasi, joten meistä puhuttiin Riikkana ja Pasina. Ajan saatossa
tutustuin Riikkaan paremmin. Olimme tuolloin nuoria ja uskoimme kaikkeen.
Molemmilla meillä oli töitä. Huomatkaa mennyt aikamuoto. Noiden parin vuoden
jälkeen iski vanhuus. Riikka sairastui reumaan ja tarvitsi jokapäiväisen
särkylääkeannoksensa. Aamuisin hän oli rauniona ja puhui itsemurhasta.
Jouduin jokainen aamu tukemaan häntä. Lääkkeiden jälkeen hän oli kuin toinen
ihminen ja pääsi lähtemään töihinsä. Se oli sitä meidän elämää, kunnes
sairaus teki hänestä työkyvyttömän ja hän jäi työttömäksi.
Me olemme vieläkin yhdessä. Tämä pimeä katu vie Mäntylän kaupunginosaan. Me
asumme siellä yhdessä, olemme kihlautuneet. Sekin oli vain minun keinoni
antaa hänelle toivoa elämästä, joku asia jonka takia pysyä kiinni elämässä.
Minua pelottaa tämä kotiinpaluu, se on pelottanut minua jo kuukauden. Olen
iltavuorossa töissä ja hän on yksin illat. Töiden vuoksi kännykkäni on
äänettömällä ja melkein joka ilta on viestimuisti täynnä hänen viesteistään.
Tiedän minä sen, että Riikka tarvitsee minua. Pelottaa kotiinpaluu sen
takia, etten tiedä mitä mä sieltä löydän. Hänen tekstiviesteissä on selvä
sanoma: Vastaa, että rakastatko minua tai minä tapan itseni. En minä voi
töissä ruveta kirjoittamaan vastauksia ja hän tietää sen.
En tahtoisi tätä enää. Vihaan näitä ajatuksia, asioita joita on tullut esiin
toisinaan riidoissamme. "etsi itsellesi parempi nainen, terveempi" Alan olla
tuolla kannalla, mutta se ajatuksenakin tekee kipeää. Rakastan Riikkaa ja
mun pitäisi tehdä tässä oikein. Vapaa-aikana emme käy missään ulkona, koska
hän ei jaksa kävellä särkyjen vuoksi. Menen toisinaan yksinäni kavereitteni
kanssa ulos.
Sovimme asiasta ja hän jää katsomaan televisiota. Lähden ja suutelen häntä
ja sovin, etten ole kuin jotain neljä tuntia ja tulen sitten. Palatessani
Riikka on myrtynyt ja suuttunut lähdöstäni. Tiedän, että se johtuu vain
kivuista ja kyllästymisestä niihin. Onneksi hänellä on omia ystäviä, joita
hän toisinaan kutsuu meille.
Se kerrostalo näkyy jo, missä asumme. Haen katseellani sen tummasta hahmosta
meidän keittiön ikkunan. Se löytyy helposti koska se on yleensä ainoa
ikkuna, jossa kajastaa valo. Kello tulee jo sen puoli kaksi yöllä, mutta
Riikka valvoo yhä odottaen minua. Hän saa nykyisin unta vain unilääkkeillä
ja niitä hän ei tahtoisi syödä.
Seisahdan ja jään katsomaan tuota ikkunaa. Tuulee hivenen ja tunnen
tihkusateen kasvojani vasten. Miksi minä jouduin tähän tilanteeseen? En voi
lähteä, sillä en tahdo että hän tappaa itsensä sen vuoksi. Tahtoisin vain
kävellä talon ohitse ja vain hävitä itsekin pois. Näen Riikan, hän katsoo
ikkunasta ulos pimeään. Kännykkäni värinähälytys kertoo uudesta
tekstiviestistä. "Missä sä oot? tuu jo, mul on ikävä"
Auto ajaa ohi ja sen valot valaisevat minut hetken. Hahmo poistuu ikkunasta.
Riikka näki minut nyt ja pitää vain lähteä kävelemään kotiin. En minä
tänäänkään tee eroa. Todennäköisesti hän halaa minua ja itkee
yksinäisyyttään. Sitten menemme nukkumaan. Tiedän, että sängyssä vielä
juttelemme tästä tilanteesta vielä aamuneljään saakka. Ne päätökset, joita
teemme öisin niin ne eivät koskaan toteudu.
----------------------------------------------------------------------------
--------------------
--
==============================
T.Simo Pahula
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula - Kirjoitan, siis olen
Suora linkki tekstiarkistooni:
http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula/tekstit/tindex.htm
http://simopahula.blogspot.com/