Kesäkirjoittaja
2005-12-09 11:31:24 UTC
- Tässä tulee muusani ja tyttäreni Helena, kirjoittajakurssin
vetäjä Jouko Salonen sanoi ja viittasi kädellään ovelle. Helena
oli pitkä, tumma ja sinisilmäinen nainen, jolla oli kauniit piirteet.
Viljami Jokinen unohtui katsomaan häntä hieman pidempään. Hän
yritti olla vilkuilematta Helenaa liikaa ja vilkaisi Joukoa kuin
viestittääkseen olevansa yhä samalla aaltopituudella, vaikka Helenan
kauneus olikin melkein vienyt häneltä jalat alta.
Jouko pani tyytyväisenä merkille kurssilaisten heränneen
mielenkiinnon.
- Muusani läsnäololla on kahdenlainen tarkoitus. Ensinnäkin hän
tarjoilee meille iltateen ja toiseksi hän inspiroi varmasti teitä
kirjoittamaan. Ainakin Viljami sanoi eilen, ettei hänellä tahdo
teksti millään enää luistaa. Ehkä tämä auttaa vähän.
Viljami yritti keskittyä kirjoittamiseensa. Mutta hänen oli pakko
tuijottaa tuntematonta naista vastoin tahtoaan. Naisessa oli jotakin,
joka suorastaan vaati huomiota. Ehkä se oli silmien värissä, ehkä
jossain muussa.
Viljami loi Joukon muusaan pitkän, intensiivisen katseen, mutta
käänsi sitten päänsä pois tuntiessaan punastuvansa.
Viljamin tekstin päähenkilö oli nainen, joka oli menettänyt
poikaystävänsä auto-onnettomuudessa ja yritti vaikenemalla päästä
yli surustaan. Mutta nainen sai huomata, ettei vaikeneminen ollut
ratkaisu. Kaipuu seurasi häntä joka paikkaan.
Oikeassa elämässä Viljami itse oli menettänyt veljensä. He
olivat olleet läheisiä toisilleen. Viljami ei ollut vieläkään
päässyt yli surustaan.
- Onko kaikki hyvin? Joukon ääni keskeytti Viljamin mietteet.
- On..on toki.
- Kynäsi ei luista.
- No...kun en tiedä mistä aloittaisin. Olisi niin paljon
sanottavaa. Helena antoi päähenkilölleni kasvot, mutta
poikaystävästä en saa kiinni.
- No...koeta aloittaa vaikka siten että kuvailet poikaystävää.
Kirjoita sellainen yleiskuvaus ensiksi. Tarkoitan, että kirjoitat
ensin, minkä ikäinen ja mistä kotoisin. Sitten mietit vasta minkä
näköinen hän on, Jouko opasti.
- Jaa-a....Viljami jäi miettimään. Sitten hänen katseensa
keskittyi taas Helenan kasvoihin. Jouko huomasi sen.
- Mitä jos te...tutustuisitte vähän lähemmin? Tunnut selvästi
olevan kiinnostunut muusastani. Rohkeutta,Viljami. Ei Helena pure.
Eiköhän teidän välillenne yhteisymmärrys synny, Jouko arveli.
- Miten minä muka...? ihmetteli Viljami.
- No niin. Kuvitelkaapa tällaista. Kaksi ihmistä kohtaa sattumalta
puistossa. Toinen on nainen ja toinen mies. Nainen kiinnostaa miestä,
mutta mies empii lähestyä. Myös nainen on kiinnostunut miehestä,
mutta ei oikein kykene ilmaisemaan tunteitaan. Kirjoittakaa
havaintojanne muistiin. Analysoidaan niitä sitten.
Jouko viittasi Viljamia ja Helenaa näyttelemään kohtauksen, jonka
hän oli juuri hahmotellut. Ryhmäläiset seurasivat kiinnostuneina.
Viljami otti tuolinsa ja siirtyi puoliympyrän keskelle. Hän
viittasi Helenaa käymään lähemmäs. Viljami nuolaisi huuliaan
hätäisesti. Hänen sydämensä hakkasi haljetakseen. Mitä ihmettä
hän voisi sanoa tuolle naiselle? Saisiko hän ylipäätään sanaakaan
suustaan?
Molemmat osapuolet tunsivat olonsa vaivautuneeksi. Viljami saattoi
ainoastaan tuijottaa naista uteliaana, ja Helena tuijotti takaisin. Nuo
siniset silmät...Viljamista tuntui, että hän voisi hukkua niihin.
Hän katsoi ryhmää kuin apua hakien. Äkkiä Viljami tarttui Helenaa
kädestä. Siinä tuo nainen oli, Viljamin tekstin päähenkilö,
käsin kosketeltavana ja silmin nähtävänä. Viljamista tuntui, että
jos tilanne vielä jatkuu muuttumattomana, hänen sydämensä murtautuu
ulos rinnasta. Ihme kyllä, Helena tuskin huomasi koko asiaa, antoi
vain Viljamin käden viipyä omassaan ja silitti peukalollaan pojan
kämmenselkää. Katse kuitenkin etsi Joukoa.
Viljami ja Helena olivat niin uppoutuneet toisiinsa, etteivät
näyttäneet edes huomaavan ryhmäläisten katseita. Sanaakaan heidän
välillään ei ollut sanottu, mutta ryhmäläiset olivat tehneet
kaikessa hiljaisuudessa koko joukon muistiinpanoja tapahtumista.
- Puhukaa nyt jotakin, Joukon ääni keskeytti Viljamin ajatukset.
Helenakin hätkähti, ja ote irtosi. Mitä oli tapahtunut? Missä hän
oli? Helena räpytteli hetken silmiään kuin olisi ensi kertaa todella
tajunnut, missä ja kuka oli.
- Mitä nyt..missä palaa..? Helena kuulosti aivan dementikolta,
joka kuulee hälyttimen äänen ja tajuaa sen merkityksen vain
etäisesti.
- Kaikki hyvin, Jouko rauhoitti ja hymyili muusalleen. Helena
hymyili takaisin, ravisti päätään ja kohautti olkapäitään.
- Ei tässä hätää, pelästyin vain ääntäsi. Olin niin
keskittynyt tarkkailemaan Viljamin reaktioita, että äkillinen
puhumisesi säikytti minut, yritti Helena selittää. Hän punastui
äkisti. Ryhmäläiset nauroivat hyväntahtoisesti.
- En tarkoittanut pahaa, Jouko sanoi anteeksipyytävästi. Hänen
otsansa rypistyi hetkeksi, kunnes ilme taas kirkastui.
- Ei hätää. Näytätte tulevan toimeen mainiosti. Mitä jos
kyseessä olisikin juhannustanssit? Tai tilanne ennen tai jälkeen,
Jouko ehdotti. Viljamin katse oli epävarma.
- En oikein osaa tanssia, hän empi.
- Kai sinä valssia osaat, Jouko sanoi kuin asia olisi ollut
itsestäänselvyys. Pitihän joka pojan nyt valssi osata.
- No osaan minä jonkunlaista valssia, Viljami myönsi, vaikkei
ollut tanssinut sitten yläasteen.
Viljami empi hetken vielä, mutta meni sitten ja pokkasi Helenalle
niin kuin oli koulussa oppinut tekemään. Helena nyökkäsi
suostumuksen merkiksi. Viljami otti Helenaa vyötäisiltä kiinni
oikealla kädellään ja vasemmallaan hän tarttui Helenaa oikeasta
kädestä. Jouko laittoi mankan soimaan, ja Helena astui vasemmalla
taakse ja Viljami oikealla eteen. Kohta he keinuivat valssin
pyörteissä, vaikka Viljamilla olikin hieman vaikeuksia viemisessä,
Helena kun oli melkein kaksimetrinen nainen ja Viljami itse taas
vähän alle metri kuudenkymmenen mittainen.
Viljami keskittyi valssin rytmiin ja unohti siinä tanssiessaan
kokonaan pelkonsa ja jännityksensä. Varmistuttuaan siitä, että
pysyi tahdissa, Helena alkoi vilkuilla Joukoon päin. Hän olisi
halunnut keskustella Viljamin kanssa. Helenaa oli kielletty neuvomasta
kurssilaisia silloin, kun Jouko selitti heille asioita, mutta
tällaista tilannetta ei Jouko kai ollut ottanut huomioon. Ja kai sitä
tanssivat parit puhuivat toisilleen, ei sitä koskaan ollut kielletty.
"Katsoisi nyt tänne!" Helena hermoili tanssiessaan. Hän halusi
katseyhteyden Joukoon ja sai sen lopulta. Mutta samassa kappalekin
päättyi. Helena oli melkeinpä raivoissaan. Joukon ohjeet olivat
päteneet hyvin tähän asti, mutta tällaiseen tilanteeseen ei kai
kumpikaan ollut varautunut.
- Jatkakaa vain, ettehän te päässeet edes alkuun, Jouko sanoi ja
neuvoi ryhmäläisiä samalla kirjoittamaan tilanteesta kuvauksen.
Ryhmäläiset katsoivat Viljamia ja Helenaa intensiivisesti. Kohta
musiikki alkoi uudestaan, ja vaikka Viljamin nilkkoja särkikin, hän
johdatti Helenan tanssin pyörteisiin. Viljami ei ollut kovin tottunut
tanssija. Hyvä rytmitaju hänellä oli, samoin lauluääni. Mutta
kestävyys ei ollut huippuluokkaa. Mitään sairautta hänellä ei
ollut, mutta hän ei vain jaksanut tanssia pitkään. Koulussakaan hän
ei ollut liikuntatunneilla jaksanut kuin yhden kolmen askeleen valssin.
Foxtrotia hän jaksoi huomattavasti pidempään, se kun oli hitaampaa
tempoltaan.
- Millaisia kokemuksia sinulla on kirjoittamisesta?
- No..on minulla tavallaan editori kotona. Tai siis henkilö, joka
sanoo, mikä tekstissäni mättää milloinkin, Viljami selitti.
- Siis korjauslukija.
- Niin. Ja tavallaan hän antaa myös ideoita minulle,
tietämättään tosin.
- Mies vaiko nainen?
Tässä kohtaa Viljami hieman empi. Hän ei ollut kertonut
kenellekään, että hän kuului yhtenä jäsenenä
Tarinanuotta-nimiselle sähköpostilistalle, jolla keskusteltiin
kirjoittamisesta. Kyseisellä listalla oli myös
iäkkäämmänpuoleinen nainen nimeltä Loviisa Lehto. Loviisa oli
yleensä aika ankara Viljamille. Hän moitti poikaa aina siitä, ettei
Viljami osannut kirjoittaa mitään kunnollista. Aina jos Viljami
esitteli listalla jonkin uuden idean, Loviisa tyrmäsi sen - niin
julkisesti kuin yksityisestikin. Oli aivan kuin hän olisi halunnut
tappaa Viljamin halun kirjoittaa.
Helena tuntui vaistoavan, että Viljamin mieliala laski.
- Taitaa olla vaikea aihe sinulle, Helena lausui myötätuntoisesti.
Viljami tanssi kappaleen loppuun, pysähtyi ja veti henkeä ennen kuin
vastasi Helenalle.
- On. On kyllä. Olen yrittänyt unohtaa Loviisan, mutta en voi.
Hänen sanansa satuttavat minua enemmän kuin voin ikinä kertoa. En
halua kertoa kaikkea mitä hän on sanonut minulle, mutta...jotenkin
haluan saada tämän asian käsitellyksi. Se vaivaa minua, enkä pidä
siitä että olen stressautunut. Ja entäs se hänen
kritiikinantotyylinsä? Täysin käsittämätön! Ensin hän kommentoi
yhdestä kohdasta, minä muutan sen ja sitten Loviisa selittää, ettei
ymmärrä mitä minä tarkoitan muutoksella jonka tein. Täysin
käsittämätöntä! Viljami raivosi.
- Kirjoita siitä, Jouko sekaantui keskusteluun ennen kuin Helena
ehti neuvoa mitään.
- Hyvä idea, Viljami katsoi kiitollisena sekä Joukoa että
Helenaa.
- Kiitos äskeisestä, Helena sanoi Viljamille.
- Kiitos itsellesi, Viljami vastasi ja punastui hiusjuuriaan
myöten. Hän jäi seisomaan liikkumatta ja loi Helenaan toisen,
pitkän ja intensiivisen katseen, aivan kuin olisi halunnut naisen
kuvan syöpyvän muistiinsa loppuelämäksi.
- Yksi hyvä kikka muuten, Jouko kohdisti sanansa sitten koko
ryhmälle.
- Kuvitelkaa itsenne elokuvaohjaajina. Siis nähkää tekstin
tapahtumat kuin filminä silmienne edessä. Te saatte itse
käsikirjoittaa ja ohjata. Kukaan muu ei näe sitä kuin te. Teidän on
ensin nähtävä tyhjä tila mielessänne. Siihen sitten tuotte kaikki
henkilöhahmot, joita käytätte. Perehtykää huolella henkilöihinne.
Teidän on tunnettava heidät yhtä hyvin kuin itsenne ja perheenne.
Sitten vain actionia, mutta ei liikaa. Tasapainoa tarvitaan.
Viljami istui ja kuunteli. Hän ei olisi halunnut olla paikalla
enää. Mutta karkaaminen ei tulisi kysymykseenkään. Viljami oli
maksanut osallistumismaksun, joten hänen olisi oltava kurssilla
loppuun saakka. Mutta täytyihän hänen jokin keino keksiä. Ja sitten
hän sen keksi. Hän otti kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa
kirjettä.
"4.6.2003
Parahin Helena!
Et koskaan tule lukemaan tätä, tiedän sen, mutta halusin kuitenkin
kirjoittaa tämän. Älä kysy miksi, en tiedä itsekään. Minun vain
oli pakko toimia näin. Kynäni ei enää luista. Samantekevää minne
menen tai mitä teen. Teksti ei enää tule. Maalaisin tauluja
mieluummin kuin kirjoittaisin. En syytä sinua siitä, ethän sinä
voinut tietää tästä etukäteen. En myöskään syytä isääsi.
Hän osaa kyllä johtaa piiriä paremmin kuin hyvin. Mutta minun aikani
on ohi. Tunnen, että minulla on jokin tehtävä, suuri ja tärkeä,
mutta en tiedä mikä tai missä. Luulen että antaudun maalaamiselle
tämän kurssin jälkeen. Sivellin pysyy kädessäni paremmin kuin
kynä.
Goodbye, my friend. And thanks for everything, especially that dance.
Viljami."
Helena huomasi lattialle heitetyn paperin. Hän kumartui ja poimi sen.
Huoneessa oli niin pimeää, että hän tuskin saattoi nähdä, joten
hän otti ja vei sen huoneeseensa lukeakseen sen siellä.
vetäjä Jouko Salonen sanoi ja viittasi kädellään ovelle. Helena
oli pitkä, tumma ja sinisilmäinen nainen, jolla oli kauniit piirteet.
Viljami Jokinen unohtui katsomaan häntä hieman pidempään. Hän
yritti olla vilkuilematta Helenaa liikaa ja vilkaisi Joukoa kuin
viestittääkseen olevansa yhä samalla aaltopituudella, vaikka Helenan
kauneus olikin melkein vienyt häneltä jalat alta.
Jouko pani tyytyväisenä merkille kurssilaisten heränneen
mielenkiinnon.
- Muusani läsnäololla on kahdenlainen tarkoitus. Ensinnäkin hän
tarjoilee meille iltateen ja toiseksi hän inspiroi varmasti teitä
kirjoittamaan. Ainakin Viljami sanoi eilen, ettei hänellä tahdo
teksti millään enää luistaa. Ehkä tämä auttaa vähän.
Viljami yritti keskittyä kirjoittamiseensa. Mutta hänen oli pakko
tuijottaa tuntematonta naista vastoin tahtoaan. Naisessa oli jotakin,
joka suorastaan vaati huomiota. Ehkä se oli silmien värissä, ehkä
jossain muussa.
Viljami loi Joukon muusaan pitkän, intensiivisen katseen, mutta
käänsi sitten päänsä pois tuntiessaan punastuvansa.
Viljamin tekstin päähenkilö oli nainen, joka oli menettänyt
poikaystävänsä auto-onnettomuudessa ja yritti vaikenemalla päästä
yli surustaan. Mutta nainen sai huomata, ettei vaikeneminen ollut
ratkaisu. Kaipuu seurasi häntä joka paikkaan.
Oikeassa elämässä Viljami itse oli menettänyt veljensä. He
olivat olleet läheisiä toisilleen. Viljami ei ollut vieläkään
päässyt yli surustaan.
- Onko kaikki hyvin? Joukon ääni keskeytti Viljamin mietteet.
- On..on toki.
- Kynäsi ei luista.
- No...kun en tiedä mistä aloittaisin. Olisi niin paljon
sanottavaa. Helena antoi päähenkilölleni kasvot, mutta
poikaystävästä en saa kiinni.
- No...koeta aloittaa vaikka siten että kuvailet poikaystävää.
Kirjoita sellainen yleiskuvaus ensiksi. Tarkoitan, että kirjoitat
ensin, minkä ikäinen ja mistä kotoisin. Sitten mietit vasta minkä
näköinen hän on, Jouko opasti.
- Jaa-a....Viljami jäi miettimään. Sitten hänen katseensa
keskittyi taas Helenan kasvoihin. Jouko huomasi sen.
- Mitä jos te...tutustuisitte vähän lähemmin? Tunnut selvästi
olevan kiinnostunut muusastani. Rohkeutta,Viljami. Ei Helena pure.
Eiköhän teidän välillenne yhteisymmärrys synny, Jouko arveli.
- Miten minä muka...? ihmetteli Viljami.
- No niin. Kuvitelkaapa tällaista. Kaksi ihmistä kohtaa sattumalta
puistossa. Toinen on nainen ja toinen mies. Nainen kiinnostaa miestä,
mutta mies empii lähestyä. Myös nainen on kiinnostunut miehestä,
mutta ei oikein kykene ilmaisemaan tunteitaan. Kirjoittakaa
havaintojanne muistiin. Analysoidaan niitä sitten.
Jouko viittasi Viljamia ja Helenaa näyttelemään kohtauksen, jonka
hän oli juuri hahmotellut. Ryhmäläiset seurasivat kiinnostuneina.
Viljami otti tuolinsa ja siirtyi puoliympyrän keskelle. Hän
viittasi Helenaa käymään lähemmäs. Viljami nuolaisi huuliaan
hätäisesti. Hänen sydämensä hakkasi haljetakseen. Mitä ihmettä
hän voisi sanoa tuolle naiselle? Saisiko hän ylipäätään sanaakaan
suustaan?
Molemmat osapuolet tunsivat olonsa vaivautuneeksi. Viljami saattoi
ainoastaan tuijottaa naista uteliaana, ja Helena tuijotti takaisin. Nuo
siniset silmät...Viljamista tuntui, että hän voisi hukkua niihin.
Hän katsoi ryhmää kuin apua hakien. Äkkiä Viljami tarttui Helenaa
kädestä. Siinä tuo nainen oli, Viljamin tekstin päähenkilö,
käsin kosketeltavana ja silmin nähtävänä. Viljamista tuntui, että
jos tilanne vielä jatkuu muuttumattomana, hänen sydämensä murtautuu
ulos rinnasta. Ihme kyllä, Helena tuskin huomasi koko asiaa, antoi
vain Viljamin käden viipyä omassaan ja silitti peukalollaan pojan
kämmenselkää. Katse kuitenkin etsi Joukoa.
Viljami ja Helena olivat niin uppoutuneet toisiinsa, etteivät
näyttäneet edes huomaavan ryhmäläisten katseita. Sanaakaan heidän
välillään ei ollut sanottu, mutta ryhmäläiset olivat tehneet
kaikessa hiljaisuudessa koko joukon muistiinpanoja tapahtumista.
- Puhukaa nyt jotakin, Joukon ääni keskeytti Viljamin ajatukset.
Helenakin hätkähti, ja ote irtosi. Mitä oli tapahtunut? Missä hän
oli? Helena räpytteli hetken silmiään kuin olisi ensi kertaa todella
tajunnut, missä ja kuka oli.
- Mitä nyt..missä palaa..? Helena kuulosti aivan dementikolta,
joka kuulee hälyttimen äänen ja tajuaa sen merkityksen vain
etäisesti.
- Kaikki hyvin, Jouko rauhoitti ja hymyili muusalleen. Helena
hymyili takaisin, ravisti päätään ja kohautti olkapäitään.
- Ei tässä hätää, pelästyin vain ääntäsi. Olin niin
keskittynyt tarkkailemaan Viljamin reaktioita, että äkillinen
puhumisesi säikytti minut, yritti Helena selittää. Hän punastui
äkisti. Ryhmäläiset nauroivat hyväntahtoisesti.
- En tarkoittanut pahaa, Jouko sanoi anteeksipyytävästi. Hänen
otsansa rypistyi hetkeksi, kunnes ilme taas kirkastui.
- Ei hätää. Näytätte tulevan toimeen mainiosti. Mitä jos
kyseessä olisikin juhannustanssit? Tai tilanne ennen tai jälkeen,
Jouko ehdotti. Viljamin katse oli epävarma.
- En oikein osaa tanssia, hän empi.
- Kai sinä valssia osaat, Jouko sanoi kuin asia olisi ollut
itsestäänselvyys. Pitihän joka pojan nyt valssi osata.
- No osaan minä jonkunlaista valssia, Viljami myönsi, vaikkei
ollut tanssinut sitten yläasteen.
Viljami empi hetken vielä, mutta meni sitten ja pokkasi Helenalle
niin kuin oli koulussa oppinut tekemään. Helena nyökkäsi
suostumuksen merkiksi. Viljami otti Helenaa vyötäisiltä kiinni
oikealla kädellään ja vasemmallaan hän tarttui Helenaa oikeasta
kädestä. Jouko laittoi mankan soimaan, ja Helena astui vasemmalla
taakse ja Viljami oikealla eteen. Kohta he keinuivat valssin
pyörteissä, vaikka Viljamilla olikin hieman vaikeuksia viemisessä,
Helena kun oli melkein kaksimetrinen nainen ja Viljami itse taas
vähän alle metri kuudenkymmenen mittainen.
Viljami keskittyi valssin rytmiin ja unohti siinä tanssiessaan
kokonaan pelkonsa ja jännityksensä. Varmistuttuaan siitä, että
pysyi tahdissa, Helena alkoi vilkuilla Joukoon päin. Hän olisi
halunnut keskustella Viljamin kanssa. Helenaa oli kielletty neuvomasta
kurssilaisia silloin, kun Jouko selitti heille asioita, mutta
tällaista tilannetta ei Jouko kai ollut ottanut huomioon. Ja kai sitä
tanssivat parit puhuivat toisilleen, ei sitä koskaan ollut kielletty.
"Katsoisi nyt tänne!" Helena hermoili tanssiessaan. Hän halusi
katseyhteyden Joukoon ja sai sen lopulta. Mutta samassa kappalekin
päättyi. Helena oli melkeinpä raivoissaan. Joukon ohjeet olivat
päteneet hyvin tähän asti, mutta tällaiseen tilanteeseen ei kai
kumpikaan ollut varautunut.
- Jatkakaa vain, ettehän te päässeet edes alkuun, Jouko sanoi ja
neuvoi ryhmäläisiä samalla kirjoittamaan tilanteesta kuvauksen.
Ryhmäläiset katsoivat Viljamia ja Helenaa intensiivisesti. Kohta
musiikki alkoi uudestaan, ja vaikka Viljamin nilkkoja särkikin, hän
johdatti Helenan tanssin pyörteisiin. Viljami ei ollut kovin tottunut
tanssija. Hyvä rytmitaju hänellä oli, samoin lauluääni. Mutta
kestävyys ei ollut huippuluokkaa. Mitään sairautta hänellä ei
ollut, mutta hän ei vain jaksanut tanssia pitkään. Koulussakaan hän
ei ollut liikuntatunneilla jaksanut kuin yhden kolmen askeleen valssin.
Foxtrotia hän jaksoi huomattavasti pidempään, se kun oli hitaampaa
tempoltaan.
- Millaisia kokemuksia sinulla on kirjoittamisesta?
- No..on minulla tavallaan editori kotona. Tai siis henkilö, joka
sanoo, mikä tekstissäni mättää milloinkin, Viljami selitti.
- Siis korjauslukija.
- Niin. Ja tavallaan hän antaa myös ideoita minulle,
tietämättään tosin.
- Mies vaiko nainen?
Tässä kohtaa Viljami hieman empi. Hän ei ollut kertonut
kenellekään, että hän kuului yhtenä jäsenenä
Tarinanuotta-nimiselle sähköpostilistalle, jolla keskusteltiin
kirjoittamisesta. Kyseisellä listalla oli myös
iäkkäämmänpuoleinen nainen nimeltä Loviisa Lehto. Loviisa oli
yleensä aika ankara Viljamille. Hän moitti poikaa aina siitä, ettei
Viljami osannut kirjoittaa mitään kunnollista. Aina jos Viljami
esitteli listalla jonkin uuden idean, Loviisa tyrmäsi sen - niin
julkisesti kuin yksityisestikin. Oli aivan kuin hän olisi halunnut
tappaa Viljamin halun kirjoittaa.
Helena tuntui vaistoavan, että Viljamin mieliala laski.
- Taitaa olla vaikea aihe sinulle, Helena lausui myötätuntoisesti.
Viljami tanssi kappaleen loppuun, pysähtyi ja veti henkeä ennen kuin
vastasi Helenalle.
- On. On kyllä. Olen yrittänyt unohtaa Loviisan, mutta en voi.
Hänen sanansa satuttavat minua enemmän kuin voin ikinä kertoa. En
halua kertoa kaikkea mitä hän on sanonut minulle, mutta...jotenkin
haluan saada tämän asian käsitellyksi. Se vaivaa minua, enkä pidä
siitä että olen stressautunut. Ja entäs se hänen
kritiikinantotyylinsä? Täysin käsittämätön! Ensin hän kommentoi
yhdestä kohdasta, minä muutan sen ja sitten Loviisa selittää, ettei
ymmärrä mitä minä tarkoitan muutoksella jonka tein. Täysin
käsittämätöntä! Viljami raivosi.
- Kirjoita siitä, Jouko sekaantui keskusteluun ennen kuin Helena
ehti neuvoa mitään.
- Hyvä idea, Viljami katsoi kiitollisena sekä Joukoa että
Helenaa.
- Kiitos äskeisestä, Helena sanoi Viljamille.
- Kiitos itsellesi, Viljami vastasi ja punastui hiusjuuriaan
myöten. Hän jäi seisomaan liikkumatta ja loi Helenaan toisen,
pitkän ja intensiivisen katseen, aivan kuin olisi halunnut naisen
kuvan syöpyvän muistiinsa loppuelämäksi.
- Yksi hyvä kikka muuten, Jouko kohdisti sanansa sitten koko
ryhmälle.
- Kuvitelkaa itsenne elokuvaohjaajina. Siis nähkää tekstin
tapahtumat kuin filminä silmienne edessä. Te saatte itse
käsikirjoittaa ja ohjata. Kukaan muu ei näe sitä kuin te. Teidän on
ensin nähtävä tyhjä tila mielessänne. Siihen sitten tuotte kaikki
henkilöhahmot, joita käytätte. Perehtykää huolella henkilöihinne.
Teidän on tunnettava heidät yhtä hyvin kuin itsenne ja perheenne.
Sitten vain actionia, mutta ei liikaa. Tasapainoa tarvitaan.
Viljami istui ja kuunteli. Hän ei olisi halunnut olla paikalla
enää. Mutta karkaaminen ei tulisi kysymykseenkään. Viljami oli
maksanut osallistumismaksun, joten hänen olisi oltava kurssilla
loppuun saakka. Mutta täytyihän hänen jokin keino keksiä. Ja sitten
hän sen keksi. Hän otti kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa
kirjettä.
"4.6.2003
Parahin Helena!
Et koskaan tule lukemaan tätä, tiedän sen, mutta halusin kuitenkin
kirjoittaa tämän. Älä kysy miksi, en tiedä itsekään. Minun vain
oli pakko toimia näin. Kynäni ei enää luista. Samantekevää minne
menen tai mitä teen. Teksti ei enää tule. Maalaisin tauluja
mieluummin kuin kirjoittaisin. En syytä sinua siitä, ethän sinä
voinut tietää tästä etukäteen. En myöskään syytä isääsi.
Hän osaa kyllä johtaa piiriä paremmin kuin hyvin. Mutta minun aikani
on ohi. Tunnen, että minulla on jokin tehtävä, suuri ja tärkeä,
mutta en tiedä mikä tai missä. Luulen että antaudun maalaamiselle
tämän kurssin jälkeen. Sivellin pysyy kädessäni paremmin kuin
kynä.
Goodbye, my friend. And thanks for everything, especially that dance.
Viljami."
Helena huomasi lattialle heitetyn paperin. Hän kumartui ja poimi sen.
Huoneessa oli niin pimeää, että hän tuskin saattoi nähdä, joten
hän otti ja vei sen huoneeseensa lukeakseen sen siellä.